Mutta ei ollut tarvis Piersille kuvailla Elmaa.
Hän odotti vain varsin lyhyen ajan, ja sitten hän eräänä tyynenä iltana istuessaan Towersissa tytön kanssa kahdenkesken ison kaariakkunan ääressä, kuten ennen, virkkoi:
"Elma, muistatko, mitä julkeuksia sinulle kerran tässä paikassa lausuin?"
Elman sydän alkoi lyödä. Piers oli siellä täällä sanonut jotakin julkeata, vaikkei siinä paikassa eikä mainitun ajankohdan jälkeen, kuten käsittänette; ja Elma kai arvasi, niinkuin tyttö aina arvaa, että oli tulossa enemmän sellaista, koska puhe alkoi moisella kysymyksellä.
"En tiedä, rakastatko minua", jatkoi puhuja vielä pehmeämmällä ja hiljaisemmalla äänellä, "mutta minusta itsestäni tuntuu, etten milloinkaan voisi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua. Se alkoi jo kauan sitten, paljoa aikaisemmin kuin tiesinkään. Sinä olit silloin vain lapsi — siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, — mutta vaikka olitkin lapsi, en voinut olla sinua tarkkaamatta ja ihmettelemättä. Pelkäsin, luulemma… niin, myönnän sen, olin melkein varmakin, ettei sitä kestäisi; en luullut lupaavan umpun puhkeavan oikeaan kukkaansa. Nähtyäni minä nyt uskon. Sinä olet täyttänyt kaiken ja enemmänkin kuin mitä ennustin täällä viimeksi yhdessä ollessamme. Olet voittanut vanhempani, johdattanut sisartani, vaikuttanut muihin perhekuntiin, kaunistanut omamme… Ja nyt, Elma, — mitä teet nyt minulle?"
Tyttö kääntyi puolittain häntä kohti.
"Olen sinun, jos minusta huolit", kuiskasi nuori mies. "Sinun… tee minusta mitä tahdot. Kunhan vain otat minut…"
Ja kuinka saattoi tyttö olla häntä ottamatta?