Liisa. Enkö nyt syleileisi kullaistani, kun vuosissa jo en ole nähnyt.
Nikodemus. Ole pois, sanon kerralla, tai kolahtaa.
Liisa (itkien). Johan me olemme julkisesti kihlatut.
Nikodemus. Se on tosi; vaan siihen sitte on tullut vähän liikaa; (Liisa itkee). Lapseni! Kihlatessa hän oli älykäs ja Kristitty niinkuin ihmiset, vaan nyt hän on kerettiläinen ja epä-uskoinen, eikä voi tulla enää langoksemme.
Liisa. Jos ei sen enempää ole isäseni! niin me hyvin tulemme juoneen.
Nikodemus. Ole pois hänestä, sanon.
Petronella. Mitä se on, Komsarjus?
Korppeliin. Se on kyllä hullusti, emäntä; hän tuo epäuskoa kylään; sanoa että maa on ymmyrjäinen, ja sellaisia joita toinen ei julkeisi mainitakkaan.
Nikodemus. Eikö teidän ole sääli noita vanhempianne, jotka niin paljon ovat menettäneet teitä kouluttaissaan?
Petronella. Noh! Kun se ei ole muuta, niin hän rakkaudesta tyttäreemme heittää epä-uskonsa ja hänen tähdensä sanoo että maa on littiä.