Polidor: Mikäkö totta?
Henrik: Että herra osaa kultaa tehdä?
Polidor: On, Henrikki, vallan totta se on, vaan mistä sinä sen olet saanut tietää?
Henrik: Siitä puhutaan yli koko kaupungin, minä kuulin sen ensiksi viinikauppiaalta tässä lähellä, hän sulkeutui seitsemäntoista kertaa minun mielisuosiooni ja hyväntahtoisuuteni, kaatoi minulle ison lasin kanariasotkua, eikä tahtonut siitä killinkiäkään vaikkei se nälistynyt koira koskaan sitä ennen antanut minulle viinaryyppyäkään ennenkuin panin rahan pöydälle.
Polidor: Siitä näkee, millainen maailma on, niin pian kuin jollekin hyvin käy, etsivät kaikki hänen ystävyyttänsä. Mutta millä ihmeen lailla tämä asia niin pian on levinnyt?
Henrik: Luultavasti on sen juutalainen kertonut yhdelle ja kun kerran yksi saa asiasta vihiä, niin tietää sen kohta koko kaupunki. Kaikki ihmiset, jotka näkivät minut kadulla, tervehtivät minua ikäänkuin minä olisin ollut paltskreivi ja Kristo Voikukkanen, joka tätä ennen ei koskaan ole tahtonut minua tuntea, kumarsi niin syvälle, että oli vähällä keikahtaa katu-ojaan, mutta minäpäs kuljin yhtä ylpeästi hänen sivutsensa, kuin hän ennen minun ohitseni.
Polidor: Siellä kolkutetaan varmaan, Henrik, mene avaamaan ovi!
Henrik: Siellä on herra Leander, joka tahtoo päästä luoksenne kunniaterveisille.
Polidor: Onko mahdollista? se mies on minua ennen sydämestään halveksinut.
Leonoora: Sano Henrikki, ettemme ota vastaan sellaisia ihmisiä.