Oldfuks. Nürnberg'issä olin minä ennustajana, ennustin kauan rahapalkalla, ja minua pidettiin ensin suuressa arwossa, sillä monta minun ennustuksistani käwi toteen tismalleen; mutta, kun ihmisen wiisaus ei pidä ryhtiänsä aina, niin minäkin kerran ennustin jotakin, mikä koski tasawaltaa, ja käwikin toisin, josta syystä tahdottiin tarttua minun siipikynkkääni. Waan onnekseni olin minä ennustaja; minä, näet, ennustin itsellenikin (mitä etua ei ole sallittu jokaiselle ennustajalle) että minun olisi paha perinyt, tutkinnon-alaiseksi jouduttuani; minä siis woitelin saappaani, ja läksin tieheni hywän sään aikaan.
Andreas. Olisinpa minäkin osannut ennustaa samoin, waikka en ole koskaan harjoittanut sitä ammattia.
Oldfuks. Frankfurt'issa Mainjoella olin minä olewinani miekkailun-opettaja, sain koko joukon oppilaita, jotka kaikki antoiwat minulle rahaa. Waan kun opetus oli pantawa alkuun, arwelin minä: mitä hyötyä on nuorille ihmisille siitä, että he oppisiwat miekkailemaan, — ne muuttuisiwat waan huimapäisiksi, luottaisiwat taitoonsa, jo saattaisiwat joutua onnettomuuteen. Minä siis, estääkseni sellaista, matkustin pois kenenkään tietämättä.
Andreas. Mutta annoitko oppilaille heidän rahansa takaisin?
Oldfuks. Ei, weli kulta; kun en tietänyt mistä niitä saisi niin pian, ja minä tarwitsin matka-rahaa. Kuitenkin, etteiwät he näet luulisi minun tahtowan pettää heitä, lainasin minä myöskin wähän rahaa isännältäni, merkiksi, että minä muka tulen takaisin, Frankfurt'ista matkustin minä Strasburg'iin, ja siellä rupesin waltiomieheksi.
Andreas. Waan miten se käwi laatuun?
Oldfuks. Aiwan hywin. Minä lu'in wähän Hybner'in waltiotieteellisiä kirjoituksia, etenkin sitä lukua, mikä koskee Strasburg'ia ja sen seutuja, sanoin itseni aatelismieheksi, rupesin hywin kunniallisen näköiseksi, mikä ei ole wähäarwoista waltiomiehille, wieläpä löysin wikoja kaikissa maistraatin toimissa ja koko kaupungin asioissa; sillä tawoin pääsin minä sellaiseen arwoon että sain wiran, josta kuitenkaan en huolinut, ennenkuin minulle annettiin wuoden palkka edeltäkäsin. Waan saatuani rahat, ajattelin minä: kelpaisithan sinä muuksikin, kuin wiettämään päiwiäsi istuen kynä tökerö kädessä, — matkustin sentähden koreasti pois, ilman jäähywäisittä, jolla wiime mainitulla käytökselläni minä näytin niille, jotka epäiliwät minun kelwollisuuttani, että minä olin mahtawa waltiomies. Köln'issä, missä me wiimeksi olimme yhdessä, olin minä olewinani tähtitieteilijä, London'issa kullantekijä, Antwerp'issä pyhimys, mikä ammatti tuotti minulle rahaa kaikista enimmän, sillä ihmiset uhrasiwat minun huoneeseni, niinkuin kirkkoon, että minä muka rukoilisin heidän puolestansa.
Andreas. No, minkätähden sinä et pitänyt sitä wirkaa?
Oldfuks. Kun kerran parahillani seisoin kadulla, kehoittaen ihmisiä Jumalisuuteen, tuli eräs minun wanha kumppanini, tirkisti minua silmiin, purskahti nauruun, ja sanoi läsnäolijoille: tämä mies, jota te luulette pyhimykseksi, on mitä pahin konna maailmassa. Waan minuun luotettiin niin, että ihmisjoukko oli walmis kiwittämään sitä miestä, kuten pyhimyksen pilkkaajata ainakin. Kuitenkin paheni minun asiani tästä tapauksesta niin, että minä en uskaltanut olla kaupungissa kauemmin, waan matkustin tänne.
Andreas. No, miksi sinä aiot ruweta nyt?