Don Ranudo. Minä olen kokonaan hämmästyksissä nuorimman tyttäremme käytöksestä.
Donna Olympia. Palkolliset ovat häntä vietelleet ja nyt on tarkoin tutkittava, kuka niistä on syyn alainen.
Don Ranudo. Sen olisi uskonut, että keskusteleminen alhaisten kanssa voisi saada tällaista aikaan? Lapsi on niin kokonaan muuttunut, että sitä on mahdotointa enää tuntea.
Donna Olympia. Meidän tulee luovuttaa häntä sellaisista kanssakäymisistä, niin hän pian kääntyy oikealle tielle ja saa entisen kunniatuntonsa takasin.
Don Ranudo. Ah, voi! Ei ole surua suurempaa kun nähdä lasten luopuvan pois vanhempainsa avullisuudesta. Mutta kuulkaa, madame! mitä saamme puoliseksi?… Kuulkaa, Donna Olympia, mitä saamme ruuaksi tänään?
Donna Olympia. Mitäs muuta kun samaa, jota söimme eilen, toissa-päivänä ja sitä ennen? Ensiksi herneitä, toiseksi herneitä ja kolmanneksi taasen herneitä.
Don Ranudo. Mutta emme ajan-pitkään voi elää sillä lailla; minä havaitsen voimani olevan niin vähissä, että tuskin jaksan seisoa enää.
Donna Olympia. Oi, jos sopisi minun tehdä työtä, jotta taitasin ansaita jotakin elannokseemme; sillä nälkä on kumminkin hirmuinen!
Don Ranudo. Tuolla istuu oven takana talonpoika syöden, hän on siinä meitä onnellisempi.
Donna Olympia. Meitä onnellisempi hän ei saata olla; olkoonpa varansa mimmoiset ovatkin, niin on hän kumminkin talonpoika. Minun käy sääliksi miesparkaa, jonka täytyy syödä ulkona tuolla ihan suojatta.