Pedro. Ei, madame! te nyt pilaa puhutte, sillä paremminhan te maailmaa tunnette. Tiedätte kaiketi kaikissa ylhäisissä suvuissa olevan tapana antaa ihmisten juosta rahojansa. Uskokaa minua, rahanpuutteesta herrasväkeni ei heitä juoksuta. Herra ja rouva tietävät elää, ja tässä, niinkuin muissakin kohdissa, näyttävät he, että ovat herrasihmisiä. Minä tunnen erään kauppiaan tässä kaupungissa, joka vielä käy muutamassa suurisukuisessa pereessä vaatimassa maksoa kankaasta, minkä hänen iso-isänsä antoi velaksi; hän ehkä saa samaa juosta kymmenkunta vuotta vieläkin, sillä suku on lähes meidän ylhäisin koko Espaniassa.
Isabella. Sitä tapaa ei meillä käytetä; minun veljeäni Gontsaloa ei kahdesti vaadita.
Pedro. Sen kyllä uskon, madame! sillä teidän ja meidän huoneemme välillä on suuri eroitus. Onhan se tunnettu asia, että meidän herrasväkemme ovat vanhinta sukua ja ylhäisimmät koko Espaniassa.
Isabella. Minun mielestäni ovat rikkaimmat myöskin ylhäisimmät.
Pedro. En nyt ymmärrä mitä tarkoitatte. Uskokaa minua, minun herrasväkeni eivät ole köyhiä; te voitte tuollaisilla syytöksillä joutua pahaan pulaan. Minä käyn rikkinäisissä vaattehissa, mutta syytä siihen ei ole isäntäväkeni köyhyydessä; sillä minä voin näyttää teille, että, kuinka huonotkin vaatteeni ovat, minulla kumminkin on silkkinen nenäliina lakkarissa. (Sieppaa lakkaristaan vanhan nenäliinan, jota seuraa kuiva, homehtunut leivänpalanen, mikä putoaa lattialle).
Isabella. Ha, ha, ha! Tuossa pudotit vähän rikkaudestasi lattialle.
Pedro. Se on palanen kokolade-kakkua, madame!
Isabella (ottaa ylös leivän). Ei, sehän on vanhaa homehtunutta leipää.
Mitä! onko se kokolade-kakkua?
Pedro. Ei ole, madame! se on tosi, se on vaan leipäpalanen. Minä otin sen mukaani erinäisten syitten tähden. Aina, näette, kun menen Mendez'in ruhtinaan luo, täytyy minulla olla leipäpala muassani antaa koirille, jott'eivät purisi minua.
Isabella. Aivan niin, Pedro! Rikkaat ovat arat hengestänsä. Ha, ha, ha!