Leonora. En ensinkään. Hyvä äitinne on jo saanut isäni ja minut leppymään.
Gert. Minä tunnustan, rakas neiti, että minä joskus pakisen vähän liikoja.
Leonora. Niin olen sen kyllä huomannut.
Gert. Ja moni pitää sitä virheenä, vaan löytyy niitäkin, jotka panevat sille arvoa.
Leonora. Ei se tee mitään, mestari Gert, kunhan vaan ei puhu sopimattomaan aikaan.
Gert. Eikö neiti siis olekkaan oikein sydämestään anteeksi antanut?
Leonora. Olen, mestari Gert, kaikesta sydämestäni.
Gert (suutelee hänen kättään). Tuhannet kiitokset! Meillä, jotka olemme matkustelleet ulkomailla, tahtoo olla sellainen tauti tai tapa, tai miksi sitä nyt sanoisin, että me niin mielellämme tahdomme kertoa kaikesta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet noilla vierailla mailla, siten näyttääksemme muille, ettemme aina vaan ole kotinurkissa elelleet.
Leonora. Onko siis mestari Gert ollut ulkomailla? Sitä en tosiaankaan ole koskaan tiennyt.
Gert. Tietysti! Minä matkustin kerran Harslevista Kieliin, enkä koskaan unhoita sitä matkaa (j.n.e.).