Matti: Minäpä muistan sen. — Olitko näkyväinen vai näyttäymätöin, kuin ensin kävin sinua kosioimassa?
Anna: Mitä hulluutta puhut sinä nyt? Olenko koskaan ollut näkymätöinnä?
Matti: Sepä se tekeekin koko onnettomuuden; hyvästi lapsukaiseni; vie terveisiä äidillesi!
Anna: Maltas petturi! te'e siitä ensinnä minulle selvä, mikä sinun on saattanut hylkäämän minut?
Matti: Ei mikään muu kuin selvä ja miettivä järkeni.
Anna: Kuinka, kehoittaako järkemme meitä hylkäämään niitä, jotka rakastavat meitä, ja neuvooko järki aviolupaustamme purkamaan?
Matti: Sinä olet lapsellinen hupelo, Anna, etkä tiedä mitä järki onkaan; sillä jos sen olisit tiennyt, niin et olisi ollut tietämätöin siinä, mitä järkeen kuuluu, nimittäin, että kuta työläämpi tie on kulettavana, sitä iloisampi on perille pääsy, ja olisit ymmärtänyt, ettemme talvenkaan ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei kesää ollenkaan olisi, samoin kuin senkin, että on paljoa parempi kavuta korkeaan puuhun kuin madella alhaalla maassa.
Anna: Tuota ei mun järkeni käsitä.
Matti: Sen uskon ma kyllä! Siinäpä se onkin koko onnettomuutemme alku, että sinulla, Anna, on semmonen kanan ymmärrys ja järki. Jos olisit käyttäynyt sillätapaa kuin mun herrani lemmitty, olisi minun rakkauteni ollut yhtä kiihkeä kuin hänenkin.
Anna: Kuinkas hän sitte käytäksen?