Matti: Ensi viikolla ei mun herrani saanut muuta kuin loitolta puhutella häntä, toisella katsastaa häntä selän takaa ja kolmannella viikolla edestäpäin, vaan kaiken aikaa olivat hänen silmänsä peitossa, eikä ole mun herralleni pysyväisyytensä palkinnoksi vielä suotu suudella edes hänen kättänsäkään. Se on toista kuin: tahdotkos ottaa minut? — Tahdon! Sillä siten ei kosi muut kuin järjettömät luontokappaleet, ja siitä syntyvä avioliitto ei koskaan voi olla onnellinen. Ei, rakkauden pitää kasvaa ja kiihtyä vähitellen ja verkalleen, niin kestää se pitemmältä. Se puu, jonka poimemme hedelmistä — ei, sanoakseni piti: se poime, joka hedelmöipi puissa — — — ei, — nyt ei mieleeni juohdu oikeat sanaiset taas, vaan sanalla sanoen, Anna, aivotusta avioliitostamme ei tule mitään, sillä minun pitää saada semmoinen neito, johon voin rakastua yhtä suuresti kuin mun herrani näyttäymättömään morsiamensa.
Anna: Jos ei muu esteenä ole, tahdon mielelläni olla näyttäymätönnä vaikka kokonaisen kuukauden.
Matti: Ei siitä enää tule apua, jos olisit näyttäymätönnä vaikkapa satakin vuotta, sillä nyt tiedän sen kerran, ett'et sinä sitä tee muuta kuin mielitelläksesi minua. Hyvästi Annaseni; vie terveisiä äidillesi!
Viides kohtaus.
Anna. Saara.
Anna: Voi poloinen päiviäni! kun niin tuli uskollisuuteni pahoin palkituksi.
Saara: Kas yksinäsikö tällä oleskelet Annaseni. Oletkos äskettäin tavannut sulhastasi?
Anna: Harmikseni kyllä tulin häntä puhutelleeksi.
Saara: Mitäpä nyt?
Anna: Ah, Saara kulta! sydämmeni on surusta ja suutuksesta pakahtua, kuin muistelen sitä, miten hän kohteli minua.