Matti: Suokaa, kaikkein kaunihin Näyttäymättömyytenne, tämä mun rohkeuteni anteeksi; vaan eikö ylenrakastunut palvelijanne saisi vaivansa lievekkeeksi suudella teidän lumivalkoista kättänne?
Näyttäymätöin: No, en kummempaa ole elämässäni kuullut! Kuinka rohkenette semmoisia vaatiakaan. Ennen toden totta kuolisin, kuin vennon vieraalle herralle sallisin jotakin semmoista. — Joka niin isosta suosiosta mielii osalliseksi tulla, sen tulee armahallensa tehdä pitempää palvelusta, rakastuneen rintansa ahdistusta kotvemmin haikeasti huokailla ja tämän kärsivällisyytensä kautta ansaita semmoisen palkinnon.
Matti: Eikö minun edes suoda teidän kättänne hui'entavaa valkeutta ihailla?
Näyttäymätöin: Ei sitäkään.
Matti: Ettekö siis millään tavalla tahdo minulle osoittaa suosiotanne?
Näyttäymätöin: Sallikaa, hyvä herra, että eroan teistä, neidollinen kainouteni ei suvaitse mun pitemmältä puhella teidän kanssanne.
Matti (polvillansa itkien): Ah taivaallinen enkelitär, armahtakaa toki onnetointa armastajaanne elkääkä jättäkö häntä toivottomuuteen; vaan lohduttakaa häntä jollakin.
Näyttäymätöin: Milläs voisinkaan lohduttaa teitä, josko hyvin tekisikin mieleni?
Matti: Ei mikään ole sen helpompi. Siihen ei vaadita muuta, kuin vaan avaatte suloiset mesi-huulenne virkkaaksenne minulle lohdullisen sanan.
Näyttäymätöin: Minkäs sanaisen te sitte minulta kuulla tahtoisitte?