Näyttäymätöin: Nyt eroan minä mielihyvällä teistä. Tosin olette minua kohtaan olleet kova ja ylenkatsoneet kauneuteni, vaan koenmahan unhottaa sen, jos suinkin mahdollista on. —
Luulonen: Teille kun on armas neito, sallittu yhtä järkevä mieli, kuin loistava kauneuskin, arvaatte sen hyvin, ett'ei tähän mun käytökseeni ole syynä muu kuin rakkauteni pysyväisyys.
Näyttäymätöin: En mitään uskoisi ma ennemmin. Niinpä jääkää hyvästi, arvoisa herra! Eläkää onnellisena sen yhteydessä, jota niin hellästi rakastatte, se on sydämellinen toivotukseni.
Neljäs kohtaus.
Luulonen (yksinään).
Pääni on kuin pyörryksissä, enkä tarkoin tajua, teinkö mä hyvästi vai pahasti. Kuitenkin jos oikein aprikoin ja ajattelen, oli se vähän tuhmasti tehty, että toiselle lahjotin sen, minkä armaaltani olin rakkauden merkiksi saanut. Vaan kuinka olisin niin vähäistä anomusta voinut kieltää maailman hempiämmältä neitoselta, jota kylmäkiskoisuudellani olin vihastuttanut, vaan tällä lahjallani sain sovitetuksi. Taisinko mitään kieltää siitä, jonka itse olin käskenyt pyytämään, mitä suinkin mielensä tekisi? Ei mitenkään! Ja kuitenkin, kuinka taisin minä oman lemmittyni lahjasta sillä tavoin luopua? Eikö minun olisi pitänyt ilmoittaa kuinka kallis tämä oli minulle? Voinko ma näin tehtyäni edes näyttäydäkkään morsiamelleni? Voi poloinen poika! minkä olenkaan tehnyt onnetoin! — Mutta voisinhan minä sanoa, että se on kateessa eli varastettu taikka että se väkisellä on minulta ryöstetty, jonka viimeisen voinkin valalla vahvistaa, sillä kukapa semmoista anomusta kieltää taisi. Vaan jos tässä olisi jotakin viekkautta ja hän ei muun vuoksi olisi sitä tehnyt kuin eroittaaksensa minua mun armaastani; sillä miksi olisi hän juuri pyytänyt sitä sormusta, ell'ei hän jotenkin olisi tiennyt mistä se oli minulle tullut? Hyvä isä! varmaanki olen petetty. Ei muuta, vaan juoksen hänen perästänsä, koen rukouksilla, kyyneleillä saattaa häntä antamaan sitä takasin, ja ell'ei rukoustaminen auta, täyty minun — — —
(Hän lähtee ulos puolipyörryksissä).
Viides kohtaus.
Matti. Sitten Näyttäymätöin.
Matti (viulu kädessä) Sanotaan runoniekkain saaneen runotaidon jo syntyessään, vaan se on valhetta; sillä minä olen monestikin tätä ennen yrittänyt runon tekoon, vaan ei koskaan ole se työ minulta syntynyt. Sitä vastaan nyt rakastuttuani löydän mä loppuvasteita ja runollisia sananpulskauksia läämältä, niin että voisin runontekoon ruveta kilpaa minkä mainion runoilijan kanssa hyvänsä; nytkin olen, sitte kun näyttäymättömäni luota läksin, varsin vähällä vaivalla laatinut melkoisen joukon värssyjä ja ne sovittanut nuotille, pitääkseni laulelman lemmittyni ikkunan alla. Sitä varten otinki tämän viulun kanssani, kaunistaakseni sen avulla ääntäni. Tosin en ole varsin taitava soitanto-taidossa, mutta ääneni ja sanain runollisuus on täyttävä sen, mikä tämän puolesta puuttuu. Niinpä on ensinki viuluni kielet viriteltävät ja sitte lähden mä lemmittyni ikkunan alle asettumaan. — Pling plang, pling plang. Voi poloinen päiviäni! tuossa katkesi vintti. (Hän koskettelee viulunsa kieliä ja hyräilee sitä tehden lauluansa). Käypi näinki. Nähtävästi on maailmassa paljonki, jota ei tarvis ollenkaan vaadi, vaan jota paitsi tulee hyvästi aikaan; niinpä on sekin puhe pelkkää lorua, kun sanotaan ett'ei vintittä käy soitteleminen. Kuulehan vaan, kuinka tätä vintitöintä viulua käypi hyvästi soittaminen. (Koskettele viulunsa kieliä ja laulaa hyräilee taas). En perhanaksi ole koskaan soitellut sen paremmin. Rakkaus synnyttää, luulen ma, soittomiehiä niinkuin runoilijoitakin; sillä minulta alkaa vähitellen soitanto käydä yhtähyvin kuin laulantokin. Ah! miten näyttäymättömäni on ihastuva kuunnellessaan, kuinka ma yht'aikaa laulan ja soittelen. Niinpä lähenen nyt lemmittyni ikkunata.