Luulonen: Niin kyllä ja ylen kiihkeä onkin rakkauteni.
Matti: Kun ette yhtä hyvin rakastunet Missisippiläisten kuninkaan tyttäreen.
Luulonen: Tämän kumman olen kohtakin sinulle selittävä. Matti! Te talonpoikaset riennätte suoraa tietä matkanne perille, vaan me korkeampi-säätyiset kulemme kierrätellen. Teillä ei asian päättämiseksi vaadita kuin yksi ainoa kysymys: tahdotteko ottaa minut? ja vastineksi tahdon eli en tahdo. Mutta meistä kun ei millään suloisuudella ole arvoa, jos sen kovin vähällä vaivalla tavoitamme, niin me aikomustemme perille päästäksemme valitsemme kaikkein vaikeimman ja työläimmän tien.
Matti: "Niinpä lienee sekin mies sitte ollut ylen korkeasäätyinen ja ylevä, joka Halikon kautta Ruotsiin kulki;" sillä tätähän aina muistellaan, jos joku perille päästäkseen kiertelee suotta aikojansa ja aivan syyttä tekee tyhjäntapaisia mutkia. — Vaan lieneehän herra edes morsiamensa muotokuvan nähnyt? —
Luulonen: Kuvaansa yhtä vähän, kuin häntä itseänsä.
Matti: Niinpä jääkää hyvästi, herra; hupsu mikä olenki, kun vihdin seisoa tässä ja tämmöistä lorun laskua kuunnella.
Luulonen: Sinä et aikaa anna minun selittä asiata tarkemmin. Se neito, johonka olen rakastunut, ei salli minun muuta kuin häntä puhutella vaan. Koko kuukauteen, jonka aikaa nyt olen hänen lempeä ja rakkauttansa etsinyt, en ole kertaakaan vielä saanut häntä silmiltään heittämään sitä peittoa, jonka alla hän suojelee sulon muotonsa ihanuutta.
Matti: Hiidenkö tavalla herra sitte on voinut häneen rakastua?
Luulonen: Se kovuus, jolla hän minua kohtelee ei suinkaan ole rakkauttani vähentänyt, pikemmin sitä vaan siihen määrin kiihdyttänyt, että olen ikäni kuin mieltäni vajaalla.
Matti: No tämähän on oikein hullua! Siten voisi, hyvä herra, helposti niinki tapahtua, että kun kerranki tulevat häänne pidettäviksi ja morsiamenne viimeinki paljastaa muotonsa, se ihana, lemmitty impi, jonka puna-huulia etsitte suudellaksenne, äkkiä muuttuu kurttuiseksi homekorva-akaksi, jota pahinki venäläinen peljästyisi.