Luulonen: Minä pelkästä pelosta en tiennyt, Matti! missä olin enkä mitä mun tehdä pitäisi.
Matti: Mitäkö tehdä pitäisi? minä olisin istunut pöytään enkä yhtäkään ruuan lajia säästänyt. — Vaan kuinkas teille muutoin sitte kävi?
Luulonen: Siinä samassa tuli huoneesen eräs neito niin kaunis ja ihana, ettei maailmassa hänen vertaistansa, istahtaen pöytään ja kädellänsä viitaten minulle, että tekisin muka samate, — jonka siis teinki.
Matti: Se on uskottava. Siinähän oli nyt tarjonanne kaikki ne hyvät ja herkut, mitä ihminen tässä martaassa maailmassa toivoa voi.
Luulonen: Leppeästi kehotti hän minua syömään mutta rintaani ahdisti semmoinen hämmästys ja pelko, ett'en palaistakaan maistaa voinut.
Matti: Teidän puhettanne kuunnellessa, hyvä herra, onpi vähällä hulluksi tulla. Jos mun rintani ahdistuisi siitä, että minulle pehmoinen tuoli tarittaisi istuttavaksi ja että tyköni tuotaisi ruokaa, viinaa ja kauniita neitosia, silloin ei minulla olisi mieltä päässä eikä sydäntä rinnassani, ja minua todella saisi sanoa Vouhka Vauhkoseksi.
Luulonen: Heitä jo herjat ja kunnottomat puheesi Matti! ja anna mulle aikaa kertoa asia loppuun. Vähän aikaa ihan ääneti hiukan syötyänsä viittasi hän palvelijoilleen, että heidän tuli huoneesta ulota. Kun tämä käsky oli kuultu, alkoi hän ensin syvästi huokailla, josta viimeinki sanoiksi virkkoi näin: "hyvä herra, tarkoin kyllä tiedän ja tajuan, missä ajatuksenne ajelevat, ja minä olen ilmiin saanut, ketä te rakastatte. Mutta turhaa on rakastamisenne. Samoin toivoo teidän lemmittynne turhaan saavansa nauttia rakkautenne hedelmiä; sillä hänellä on kilvottelija, jota on vaikea vastustella." — Pelosta vavisten kysyin minä, ken ja kussa tämä kilvottelija oli. Hän vastasi sen kyllä tietää saavani ja kuvaili sitä nyt tarkoilleen sekä hänen rikkautensa että suuren sukunsa ja ihanuutensa, kehoittaen minua kohteliaasti luopumaan sen rakkaudesta, jota mun mieleni halasi.
Tästä kehoituksesta huolimatta vastasin minä miehuullisesti: "korkea armonne! Vaikkapa mainittu lemmittyni kilvottelija kauneutensa ja lempeän luontonsa puolesta olisi vielä teidän vertainen, ei mikään muu tässä maailmassa kuin kuolema saa minua luopumaan näyttäymättömästä ystävästäni". Tästä närkästyen nousi hän istuviltaan ja läksi pois, jättäen minut tuokioksi yksikseni juurikuin tarkemmin miettiäkseni hänen tekemää esitystänsä. — Vähän ajan päästä tuli huoneesen vanha arvoisa vaimo, antaen minulle kättä, ja sanoi: "tilanne tosin säälittää minua; sillä arvattava on, että emäntäni, jota vasta puhuttelitte ei suinkaan jätä sitä ylenkatsetta kostamatta, jolla häntä olette kohdelleet," — Minä puolestani vastasin, että se minua suuresti paheksuttaisi, jos jotenki olisin hänen emäntänsä mieltä loukannut, vaan ett'en ollenkaan arvannut, miten häntä kohtaan olisin ylenkatsetta osottanut. Turhaan olette niin viaton olevinanne, sillä emäntäni tuntee teidän järkevän mielenne liika hyvästi uskoakseen teidän ei ymmärtäneen hänen sanainsa tarkoitusta, nimittäin että se neito, jota hän niin suuresti ylisteli, ei ollut kukaan muu, kuin juuri hän itse. — Arvaa nyt ja mietiskele, Matti, mille mielin nämä sanat saattoivat minun.
Matti: Jos herra jättää asian mun mietittäväksi, arvaan ja mietin minä sen niin, että parasta ompi, jos annatte näyttäymättömän lemmittynne olla näkymätöinnä tuomiopäivään asti ja sitä vastaan mielihyvällä korjaatte ja syliinne sieppaatte sen kalliin ja arvokkaan saaliin, mikä teille toisaalta on tarjona.
Luulonen: Se on mahdotonta.