Matti: En kummempata ole kuullut! vaan kullakin on oma mielensä, niinpä herrallakin. Kuulkaas, isäntäni! Joku asettaa kalliin helmen eteenne pöydälle ja toisen, jota ette tunne, onko se minkään arvoinen, viskaa hän vesirapakkoon, jättäen teidän valtaanne ottaa minkä heistä tahdotte. Kummanko niistä ottaisitte.
Luulonen: Senhän ainakin, joka pöydällä on.
Matti: Eikö hiidessä! sitä ei herra suinkaan tekisi, vaan te ennemmin kaivaisitte vesirapakossa, mitä minä ymmärrän, sillä — —
Luulonen: Tämä vertauksesi ei tähän ollenkaan sovellu.
Matti: Mielestäni ei niinkään juuri. Vaan koska herra niin suuresti rakastaa silmänsä näyttäymättömiä, miksi ei herra rakastu Turkin keisarin tyttärehen?
Luulonen: Pidä suusi kiini ja anna mun kertoa asia loppuun. Ensi pelästyksestä päästyäni, miehistyi mieleni taas ja rohkeasti vastasin minä tuhat kertaa ennen kuolevani kuin näyttäymättömän lemmittyni hylkäisin. Vanha vaimo, jota puhuttelin, sanoi suuresti säälivänsä mun itsepäisyyttäni ja koki kaikella tapaa saattaa minua paremmalle polulle, muistutellen yhdeltä puolen sitä onnea ja hekkumallisuutta, josta voisin osalliseksi tulla ja toisaalta taas emäntänsä vihaa, jota ei voi kuin minun vereni voisi sammuttaa. Mutta vastaukseni vakava oli, ettei minua itse piru saisi päätöksestäni. Tämän kovan sanan kuultuansa läksi hän pois, jättäen minut yksinäni saliin, jossa seisoin ja odottelin kuolemani karvasta tuomiota. Vihdoin ilmestyivät entiset 8 herraa, sitoivat huivin silmäini eteen ja veivät minut vaunuihin, niinkuin tullessakin. Minä luulin mestuu-paikalle vietäväni, vaan kun vaunuista pääsin ja havaitsin olevani ihko yksinäni, repäsin minä huivin silmiltäni, josta näin olevani kaiketta vaaratta samalla paikalla, josta olin vietynä, ja koska aika oli juuri se, jona lemmittyni oli kutsunut minut puheillensa, menin minä sinne ja kerroin mitä mulle oli tapahtunut. Näyttäymätöin ystäväni kuuli kauhistuksella kertomukseni ja kehotti minua pysyväisyyteen, taaten, etten sitä koskaan katuisi. Vaan ei nytkään ollut mulla sitä onnea, että olisin hänen silmiänsä ja niiden suloa loistetta saanut ihailla.
Matti: Ja herra rakastaa häntä yhä vielä yhtä suuresti?
Luulonen: Enemmän kuin konsana, sillä juuri tämä hänen erinomainen käytöksensä, joka montakin vihastuttaisi, tuottaa vaan uutta sytykettä rakkauteni tulelle. Kohta toivon kuitenki pääseväni toivotusteni perille, sillä hän on luvannut tällä hetkellä tulla tänne minun puhuteltavaksi, kumminki sillä ehdolla, että silmänsä niinkuin ennenkin ovat peitetyt.
Matti: Ah, mikä armo ja laupeus hänen puolestansa! Ponnettoman pysyväisyytenne palkinnoksi, jossa vähällä olette menettäneet henkenne, suodaan teille se ääretöin armo, että saatte katsastaa häntä selästä päin. Kuulkaas herra, jos hän tulee tänne yksinänsä, täytyy hänen näyttää silmänsä, vaikka perhana olisi; sillä tässä asiassa on jotakin petosta, ja ell'ei herra uskalla reväistä peitettä hänen silmiltänsä, tekee Matti sen.
Luulonen: Joka sen uskaltaisi tehdä, sen kuolema perisi, vaikkapa hän olisi oma veljeni. Ei, kärsivällisyydellä tahdon minä malttaa mieltäni kunne aika tuleepi — vaan tuossa tule joku. Epäilemättä on se hän.