"Tässä ei ole ensinkään tarkoituksena, Kakidora-hyväseni, että tämä kaunistus tulisi yleiseksi ja siten loukattaisiin sen pyhyyttä! Ei! Aatelilla yksin olkoon oikeus sitä käyttää eroitukseksi halvasta rahvaasta."

Kaikki Neuvoskunnan etevimmät jäsenet puolustivat hänen ajatustansa, ja kaikki kruununpalvelijat saivat määräyksen huolellisesti valvomaan sitä, että tätä senaatin päätöstä tarkasti noudatettiin: ettei aatelin etuoikeutta loukattaisi peruukkojen rajattomalla käyttämisellä, ja ettei semmoista etevyyttä kaunistuskeinoissa solvaistaisi sillä, että halvempi kansanluokka sitä saisi käyttää. Tällä kiellolla oli sama seuraus kuin kaikilla muilla, arvoeroituksen perusteella säädetyillä liiallisuuskielloilla ja asetuksilla: yleisön himo sitä rikkomaan tuli sitä suuremmaksi. Kun nyt vähän jokainen oli tähän uuteen kaunistukseen ihastunut, tuli seuraukseksi, että varalliset osaksi puoltosanoilla osaksi myös rahallisesta hinnasta hankkivat itsellensä arvonimiä ja aatelissukuun ylennys-kirjoja, niin että vähässä ajassa oli puoli kaupunkia aatelissäätyisiä. Ja kun nyt rupesi hakemuksia virtaamaan maakunnistakin, havaitsi senaatti vihdoin parhaaksi kumota tämän kiellon ja antaa kenelle tahansa oikeuden käyttää peruukkia, niin että minulla ennen lähtöäni oli tuo suuri ilo nähdä koko martinialaisen kansan näyttävän tukkapölkyiltä, ellen sanoisi: pölkkypäiltä, — niin, todellakin oli sangen huvittavata nähdä kaikkia näitä marakattia kummituksen tapaan vaatetettuina mahtavilla kutrinnaisperuukeilla. Kansakunta kokonaisuudessaan ihastui niin minun keksintööni, että tästä ajasta ruveten uusi ajanlasku — peruukka-aikakausi — alkoi martinialaisissa aikakirjoissa.

Mutta minä palajan nyt kertomukseen itsestäni. Kiitokseen yltyneenä ja verhottuna purppuraviittaan kannettiin minut kotio presidentin kantotuolissa joten saman kantajan, joka äsken oli ollut minun toverinani, nyt täytyi tehdä virkaa minun hevosenani. Tästä ruveten minä aina aterioitsin presidentin omassa pöydässä. Tämän onneni loistavan alun perästä otin minä taas työn käteeni, ja niiden apumiesten avulla, jotka minulle annettiin, oli minulla pian se peruukkamäärä valmiina, jonka Neuvoskunta tarvitsi; ja kokonaisen kuukauden otsani hiessä puuhattuani, hämmästyin eräänä päivänä kun minulle tuotiin näin kuuluva aateliskirja:

"Katsoen siihen valtiolle miellyttävään ja hyödylliseen keksintöön, jonka kautta Kakidora, syntynyt Euroopan kaupungissa, on ansainnut koko martinialaisen kansakunnan kiitollisuuden, olemme me päättäneet koroittaa hänen aatelissäätyyn, niin että häntä ja kaikkia hänen jälkeläisiänsä pitää pidettämän ja kunnioitettaman oikeina ja todellisina aatelismiehinä; ja saavat he nauttia kaikkia niitä etuisuuksia ja oikeuksia, joita aateli nauttii Martinian valtakunnassa. Sen ohessa olemme me myös katsoneet hyväksi hänen arvonsa koroitukseksi antaa hänelle uuden nimen, että häntä tästedes Kakidoran asemesta pitää kutsuttaman Kikidoriaksi. Lopuksi olemme me, pannaksemme hänen tilaisuuteen kehittämään sitä ulkonaista loistoa, jota hänen uusi arvonsa vaatii, suoneet hänelle vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa pataria. Annettu j.n.e j.n.e."

Niin siis muuttuneena halvasta kantajasta aatelismieheksi, elin minä ajan suuressa kunniassa ja onnessa. Ja kun Martinialaiset rupesivat huomaamaan, että minä jotakin saatoin presidentillä vaikuttaa, koettivat kaikki saavuttaa ystävyyttäni ja puoltosanaani; ne kävivät niin loitos liehakoitsemisessansa, että he omistivat minulle lukemattomia ylistysrunoja ja lauloivat semmoisia hyviä avujani joista ei minulla ollut aavistustakaan ennen ollut. Muutamat, vaikka he varsin hyvin tiesivät minun syntyneeni heille varsin tuntemattomassa maailmassa, eivät arvelleet tehdä sukutauluani ja selvittää heimoluetteloani kaukaisimmasta muinoisuudesta asti. Nämä laskut eivät kuitenkaan olleet suuresti mieleeni, kun en minä saattanut pitää suuresti kunniallisena tunnustaa marakattia esi-isäkseni. Ja kun Martinialaisilla on tapana ylistysrunoissa kiitellä ylhäisten häntiä, jotenkin niinkuin runoilijat meillä laulavat naisten kauneudesta, kirjoittivat muutamat runoilijat myös, luuletellen siten saavuttavansa minun suosioni, runoja "minun ihmeen ihanasta hännästäni", vaikkei minulla semmoista ollutkaan. Sanalla sanoen: heidän orjanlaisuutensa kävi niin loitos, että eräs mies, jolla oli sangen korkea asema yhteiskunnassa ja jonka nimeä en huoli paljastaa kunnioituksesta hänen perhettänsä kohtaan, ei hävennyt tarjota minulle vaimoansa "hyödyksi ja huviksi", mistä hän palkkioksi pyysi minun puoltosanaani presidentille.

Tämä kelpo käytös ja ryömiminen, tämä inhoittava teeskentelytaito, jonka vallassa koko kansakunta elää, vaikuttaa että martinialaisia aikakirjoja tuskin viitsii lukea, kun ne eivät sisällä muuta kuin joutavia ylistyspuheita ja liehakoitsemisia, vaikka kieli kaikkialla on kaunista ja miellyttävätä. Niinpä tällä maalla onkin paljon parempia runoilijoita kuin historiankirjoittajia, ja välttämätöntä on ettei missäkään saateta tavata pöyhkeilevämpiä runontekijöitä, joka asianlaita saa selityksen Martinialaisten rikkaasti varustetusta kuvittelukyvystä.

Terveyteni oli ylipäänsä mitä parhaassa tilassa, jos kohta tuo kuumuus, minkä alituinen auringonpaiste saa aikaa, minua vähän rasitti. Kerran tosin sairastin vatsatautia ja äkkinäistä kuumetta, mutta siitä toivuin pian, ja minun täytyy tunnustaa, että lääkäri, joka minua hoiti, kiusasi minua paljon enemmän kuin tauti alituisella pakisemisellansa, joka on tämän kansan tunnusmerkkinä. Kun minä nimittäin tautini tähden tulin lääkärin tarpeesen, tarjousi eräs lääketieteen tohtori palveluksekseni, mutta minä en saattanut pidättää nauruani, kun minä hänen tunsin samaksi henkilöksi, joka hiljan oli partani ajellut. Kysymykseeni miten hän niin yhtäkkiä oli muuttunut parturista lääkäriksi, vastasi hän osaavansa ja toimittavansa näitä molempia toimia. Kun nyt näyttäysin vähän epäilevältä siitä uskaltaisinko uskoa henkeni näin rikkioppineelle herralle ja kun lausuin sen arvelun että minä mieluummin olisin itselleni halunnut lääkärin, joka oli yksinomaan sitä tointa harjoitellut ja sitä tiedettä tutkinut, vakuutti hän ettei semmoista löytynyt koko kaupungissa. Minulla siis ei ollut muuta neuvoa kuin antautua hänen hoitoonsa. Hänen ylenmääräinen kiireensä lisäsi yhä minun ihmettelemistäni, sillä hän oli tuskin ehtinyt lääkelipun kirjoittaa ennenkun hän riensi matkaansa sanoen, ettei hänellä muiden kiireiden tehtävien tähden ollut aikaa kauvemmin viipyä minun luonani; hänen täytyi nimittäin juuri nyt pitää varalla tointansa eräässä alaoikeudessa, jossa hän oli pöytäkirjurina. Tämä epäkohta, että monella asukkaista oli samalla kertaa "monta rautaa tulessa" oli varsin yleinen Martiniassa, jossa ei kukaan epäile ottaa tehdäksensä koko joukkoa eri toimia laatunsa puolesta erilaisiakin. Tämä itseensä luottamus tulee oikeastansa tuosta tottumuksesta, jolla hutiloitsevat käsistänsä yhden toimen toisensa perästä. Mutta ylen monista virheistä ja erhetyksistä, joita he tässä tekevät, opin minä käsittämään, että tuollaiset loistavat nerot ovat valtiossa enemmän ulkonaiseksi koristukseksi kuin todelliseksi hyödyksi.

Oleskeltuani kaksi vuotta tässä maassa, ensin kantotuolinkantajana ja sitte aatelismiehenä, satuin odottamattomaan seikkaan joka oli vähältä työntää minut onnettomuuteen. Minä olin tähän saakka aina ollut tervetullut Hänen Ylhäisyytensä perheesen, ja varsinkin osoitti minulle Hänen Armonsa presidentin rouva semmoista hyväntahtoisuutta, että minä ehdottomasti sain ensi sijan hänen ystäväpiirissänsä. Hän oli usein suvainnut viettää aikaansa kahden kesken minun kanssani, ja vaikka häntä nähtävästi minun seurani miellytti, lausui hän aina ajatuksensa niin kainosti etten saattanut ajatella muuta kuin että hänen suosionosoituksillansa oli mitä viattomin tarkoitus. Eipä milloinkaan pälkähtänyt päähäni että hänen ystävällisyytensä peitti saastaista himoa, varsinkin kun hänellä oli verrattoman hyvä maine marakattien joukossa niin hyvien avujensa kuin vanhan sukunsa tähden. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesin minä, yhdestä ja toisesta omituisesta sanelmasta hänen puheessaan, epäilemään hänen tuumiansa ja tämä epäilykseni lisääntyi yhä kun minä havaitsin että hän usein punehtui, huokasi ja ilman nähtävätä syytä puhkesi itkuun. Vihdoin putosi peite kokonansa silmiltäni, kun muuan palvelustytöistä jätti minulle tämän sisältöisen kirjeen:

"Kaikkein herttaisin Kikidoria!

Ylhäinen yhteiskunnallinen asemani ja tuo arkuus, joka meidän sukupuolellemme on mukasyntyinen, ovat kauvan hillinneet sitä lemmenliekkiä, joka kytee sydämessäni ja on estänyt sen puhkeamasta ilmituleen. Mutta nyt tunnustan itseni voitetuksi, enkä voi kauvemmin vastustaa rakkauden loihtivata voimaa. Säälikää sentähden minua kun nyt paljastan rakkauteni, jonka kuluttavata tulta minä en enään saata hillitä.