Tällä ajalla ahdistivat Kispussialaiset suurella ankaruudella jalkaväkeämme ja osasivat niin taitavasti ja niin hyvällä menestyksellä heitellä nuoliansa, että lyhyessä ajassa 600 Kvaamalaista osaksi tapettiin, osaksi saatettiin kykenemättömiksi ottamaan taisteluun osaa. Mutta kun nyt ratsuväkemme ja ampumamiehemme tulivat jalkaväen avuksi, täytyi Kispussialaistenkin ottaa pakoretki eteensä, mutta tämän he tekivät semmoisella säännöllisyydellä ja niin hyvässä järjestyksessä että heidän pikemmin saatettiin sanoa ainoasti perääntyneen. Tästä pysytetystä sotakunniasta saivat he kiittää taitavaa ja kokenutta kenraaliansa Monsoniusta, jota minun aikanani pidettiin alamaailman parhaana ja etevimpänä sotaoppineena.
Vielä olivat jäljellä Alektorianilaiset, joita ei ollut niin helppo lannistaa, sillä niinpian kun meidän ampujamme rupesivat niitä tähtäämään, kohousivat ne ylös ilmaan ja ampuivat sieltä nuoliansa niin taitavasti, että ylen harvat menivät harhaan, sillä niinkuin tiedetään on paljon helpompi ampua ylhäältä alaspäin, kuin päin vastoin; meidän laukauksemme sitä vastoin olivat usein ihan turhat, kun viholliset keijuivat ilmassa sinne tänne. Taistelun juuri hurjimmallansa ollessa, kohtasi keisaria, joka oli väsymätön ampumaan ja aina oli tavattavana siellä, missä vaara oli suuri, kaulaan myrkytetty nuoli, hän vaipui alas hevosensa seljästä ja kannettiin suurimmassa kiiruussa teltallensa, jossa hän pian heitti henkensä.
Tänä arvelluttavana hetkenä pidin minä parhaana käskeä kaikkia niitä, jotka olivat nähneet keisarin kuolevan, toistaiseksi pitämään asian salassa, ettei meidän väki menettäisi mieltänsä ja rohkeuttansa saadessaan tietää, minkä häviön he olivat kärsineet. Minä kehoitin siis miehistöä olemaan hyvässä rohkeudessa: keisari, sanoin minä, oli ainoasti mennyt tainnoksiin, eräästä lihashaavasta ja oli pian taas tuleva heidän joukkoonsa. Useimmat olivat siis yhä edelleen tietämättömyydessä siitä mitä oli tapahtunut, ja taistelua jatkui pimeään saakka, jolloin Alektorianilaiset, ponnistuksista menehtyneinä, vetäysivät takaisin leiriinsä. Aselepo päätettiin muutamaksi päiväksi, että me saimme aikaa haudata kaatuneet. Kun minä kuitenkin olin huomannut, että jotakin uutta juonta tarvittiin saadaksemme Alektorianilaiset lannistetuiksi, annoin minä sulattaa luodit ja tehdä niistä haulia. Tällä keinolla oli niin onnellinen vaikutus, että Alektorianilaiset kohta ensimmäisessä ottelussa tippuivat maahan kuin kärpäset, ja puolet koko heidän sotajoukostansa surkeasti surmattiin. Muut laskivat aseensa ja pyysivät rauhaa. Arktonialaiset ja Kispussialaiset noudattivat edellisten esimerkkiä, ja antausivat meille aseineen päivineen.
Sittekun tappelu nyt oli loppunut, kutsuin minä kokoon kaikki armeijan ylemmät upseerit neuvotteluun ja kaikkien kokoonnuttua pidin minä heille seuraavan puheen:
"Arvoiset, jalosyntyiset ja urholliset miehet! Minä olen vakuutettuna siitä että useimmat teistä tietävät millä tuskallisella levottomuudella minä neuvoin kaikkein armollisinta keisaria luopumaan päätöksestänsä ottaa tähän sotaretkeen osaa. Mutta hänen mukasyntyinen urhollisuutensa ja rohkea sankaruutensa eivät sallineet hänen kaikessa mukavuudessa vetelehtiä kotona, meidän uskaltaessamme henkeämme isänmaan palveluksessa. Minä saatan teille vakuuttaa, että tämä anomukseni oli ainoa, johon ei keisari minulle myöntynyt. Oi! jospa kaikkein armollisin keisarimme olisi ollut haluttomampi suostumaan muihin ehdotuksiini, mutta halukkaampi tähän viimeiseen ja ainoaan! Me emme sitte olisi tässä murheellisessa tilassa, johon hänen äkkinäinen kuolemansa oli meidät saattanut, vaan olisimme todellisessa riemukulussa palanneet pääkaupunkiimme, eikä meidän iloamme monista suurista sankariteoistamme olisi mitään surun syy samertanut. Minä en enään saata enkä saa teiltä salata sitä surullista tapausta, joka niin syvästi meitä masentaa. Tietäkäät siis, että meidän keisariamme, hänen sankarina taistellessaan, kohtasi nuoli, jonka johdosta hän pian jälkeen veti viimeisen hengähdyksensä. Mikä suuri suru, mikä sanomaton tuska tämän suuren ruhtinaan menettämisestä on puhkeavakaan hänen kansassansa! Omasta tilastani saatan päättää millä mielellä Te, urheat sotatoverini olette. Kuitenkin, hallitkaa suruanne! Tuo suuri sankari ei ole herjennyt elämästä. Ei! Teidän keisarinne ei ole teiltä kuollut, hän on jättänyt jälkeensä teille kaksi täysikasvanutta prinssiä, mainion isänsä todelliset kuvat sekä yhtä paljon hänen hyvien avujensa kuin hänen valtakuntiensa perilliset. Teille ei siis muutos tarkoita keisarin persoonaa, vaan ainoasti hänen nimeänsä. Ja kun prinssi Timuso, ensinsyntyneen oikeudella, nyt nousee kuuluisien esi-isiensä istuimelle, niin olen minä hänen nimessänsä komentanut sotajoukkoa ja hänelle meidän siis kaikkien pitää kuuliaisuuttamme ja uskollisuuttamme vannoman!"
NELJÄSTOISTA LUKU.
Klim maanalaisena hallitsijana.
Minä en ollut ehtinyt vielä puhettani hevin lopettaa, ennenkun kaikki huusivat suurella äänellä "Me tahdomme Pikil-Sun keisariksi!" Tämän huudon kuullessani minä ylenmääräisesti pelästyin ja pyysin rukoilevasti, hartaasti ja kyynelsilmin, etteivät he unhottaisi sitä uskollisuuden valaa, jonka he olivat keisarilliselle perheelle vannoneet ja sitä hyväntahtoisuutta, jota edesmennyt keisari eläessään oli osoittanut jokaiselle heistä yhdessä ja ennen kaikkea yksityisesti ja erikseen; semmoinen kiittämättömyys, kuin minun valitsemisen keisariksi, oli paneva katoamattoman pilkun heidän kunniaansa. Minä liitin tähän sen lupauksen että minä yhä edelleen yksityisenä henkilönä omistaisin heille palvelukseni, jos niin olisi että he tahtoisivat minusta jotain hyötyä olevan. Mutta minun kehoituksiani ei ensinkään otettu korviin. Upsereeja elähytti vastustamiseni yhä enemmän, ja sotamiestenkin joukosta rupesi synkkää jupinaa kuulumaan. Kauan ei kestänyt ennenkuin koko leiristä kaikui upseerien johtavat äänet ja huudot. Minä riensin telttaan ja annoin vartijalle käskyn kieltää jokaiselta pääsön sinne sillä minä toivoin sotilasten muuttavan mieltänsä sittekun heidän ensimmäinen intonsa oli vähän laimentunut. Mutta sekä upseerit että sotamiehet tunkivat väkisin telttaan ja panivat kruunun päähäni minun vastustelemisestani huolimatta, veivät minun ulos teltasta ja huusivat minun, rumpujen päristessä ja torvien soidessa, Kvaaman keisariksi, Tanatin, Arktoninan ja Alektorianin kuninkaaksi sekä Kispsussian suuriruhtinaaksi. Älysin ettei sitä mitä nyt oli tapahtunut, saatettu tapahtumattomaksi tehdä, en minä kauvemmin vastustanut onneani vaan annoin sankan virran kuljettaa itseäni poispäin; ja ollakseni vilpitön täytyy minun tunnustaa ettei tämä ylhäinen arvo minua ensinkään pahoittanut, sillä keisarikunta, jolla makupalana on kolme kuningasvaltaa ja suuriruhtinaskunta, on kaiketi herkkupala, joka saa vedet suuhun kenelle tahansa.
Minä laitoin heti lähettilään prinssille ilmoittamaan hänelle mitä oli tapahtunut ja annoin hänelle samalla sen neuvon, että hän lujasti luottaisi perittyyn etuoikeuteensa ja väittäisi tehdyn vaalin lainvastaiseksi ja vääräksi; mutta samalla minä päätin etten niinkään helposti päästäisi käsistäni vapaaehtoisesti minulle tarjottua keisarin arvoa. Minun varsinainen ajatukseni tämän lähetystön suhteen olikin siis oikeastaan tunnustella ja urkkia prinssin ajatusta asiasta. Kun tällä nuorella miehellä oli erinomaiset luonnonlahjat, ja ennen kaikkia tarkka arvostelukyky, eivät inhimillisen mielen monet ja salaiset kaartotiet olleet hänelle vieraita; hän tekikin varsin oikein sen johtopäätöksen, ettei minun suostuvaisuuteni ollut muuta kuin teeskentelyä, minkä tähden hän viisaasti kyllä, alistui välttämättömyyden laille ja salli että minut pääkaupungissakin huudettiin keisariksi. Minä tein siis juhlatuloni, kenraaliesikuntani ympäröimänä ja kansan riemuitessa, pääkaupunkiin, ja muutaman päivän perästä minä juhlallisesti kruunattiin.
Oltuaani ennen haaksirikkoinen miesparka olin minä nyt siis muuttunut mahtavaksi hallitsijaksi. Sitoakseni kvaamalaiset yhä enemmän itseeni sekä, yhtä paljon yksityisillä kuin julkisilla teoilla vahvistaakseni valtaani, otin minä puolisokseni edesmenneen keisarin tyttären, sillä minä huomasin varsin hyvästi, että kvaamalaiset yhä vielä rakastivat ja kunnioittivat vanhaa keisarisukua. Tämä prinsessa, jonka nimenä oli Ralakti, oli kukoistava ruusu, juuri ehtinyt immellisyyden ijän.