Näin monta suurta tekoa jo toimitettuani, rupesin tuumimaan yhä useampia keinoja, joiden avulla minun onnistuisi nostaa valtakunta vallan ja maineen korkeimmalle kukkulalle ja saada sitä peljätyksi ja kunnioitetuksi koko maanalaisessa maailmassa. Ensimmäiseksi kaikesta minä nyt kiinnitin kaiken huomioni siihen, että saisin pidetyksi valloitetut kansat kuuliaisuudessa ja nuhteessa. Tähän tarkoitukseen minä sijoitin linnoituksia sinne tänne, ja varustin ne vahvoilla suojelusväillä. Minä kohtelin valloitettuja kansoja lempeydellä ja muutamille heistä minä vielä lisäksi uskoin tärkeitä virkoja pääkaupungissa. Varsinkin Tomopokolle ja Monsoniukselle, molemmille vangituille kenraaleille, minä kokosin niin paljon kunnioituksen ja luottamuksen osoituksia, että kvaamalaiset jo rupesivat nurkumaan, vaikkeivat he sitä tyytymättömyyttänsä julki osoittaneet; mutta tuli kyti niin kauan tuhassa, että se vihdoin, josta vastedes kerron, puhkesi kokonansa ilmituleen. Mitä sisälliseen hallitukseen tulee, omistin minä huoleni parhaastansa kauniille taiteille ja sotatoimelle, jonka minä mielin saattaa mitä mahdollisimpaan täydellisyyteen. Ja kun maalla oli mainioita metsiä tarpeellisilla aineilla sotalaivaston rakentamiseen eurooppalaiseen malliin, tuli, vaikka minulla oli ylenmäärin muita tehtäviä, tämmöisen hankkiminen pääasialliseksi tarkoitusperäkseni. Tähän työhön minä käytin parhaasta päästä kispussialaisia jotka olivat parhaiten perehtyneitä meritoimeen, ja semmoisella innolla minä valvoin työn ahkerata tekoa, että minä jo kuudenkymmenen päivän perästä, siitä lukein kun puita ruvettiin kaatamaan, saatoin tarkastaa 20:n aluksen suuruista laivastoa mille kenraali Monsonius nimitettiin amiraaliksi.

Sittekun minä nyt tässäkin asiassa olin saanut toivoni täytetyksi, pidin minä itseäni toisena Aleksanteri Suurena maan alla sillä minä tuumiskelin täällä vetää yhtä suurta huomiota puoleeni kuin hän aikoinansa meidän maailmassamme. Hallitsemisen mieletön ja hurja himo kasvaa äärettömiin eikä huoli mistäkään rajoista. Muutamia vuosia sitte oli pieni lukkarin- taikka suntionvirka taikka kirjurintoimi ollut toivomusten korkeimpana päämääränä; minä en silloin uskaltanut lentää korkeammalle; mutta nyt oli minusta neljä taikka viisi kuningaskuntaa liian vähän niin että minä himoitsemiseeni nähden, joka yltyi samassa määrässä kuin valta ja rikkauteni, en ollut milloinkaan ennen ollut niin köyhä kuin nyt.

Sittekun minä kispussialaiselta meriväeltä olin ottanut selvän sekä kulentavesien että ympärillä olevien maiden laadusta ja saanut tietää että meillä oli edessämme ainoasti kahdeksan päivän onnellinen purjehdus saapuaksemme Metsendoren rannoille, mistä oli helppo saapua Martiniaan samaa reittiä jota minä hiljan olin kulkenut, päätin riennättää tätä retkeä. Martiniata minä varsinaisesti tähtäilin, osaksi himostani tämän kansan puolettomiin rikkauksiin, osaksi sentähden että martinialaiset ennen kaikkia muita olivat mainioita merimiehiä, joiden tarpeessa minä olin suurellaisten tuumieni täytäntöön panemisen tähden. Lisäksi tuli vielä yksi seikka, joka yllytti minun tätä kansaa valloittamaan ja lannistamaan alleni: minä tahdoin kostaa heille. Minä otin vanhemman molemmista prinsseistä mukaani retkelleni, sanoen tähän tekoon syyksi sen, että hänen tarvitsi saada tilaisuutta miehuuttansa ja taitojansa kehittämään; varsinainen tarkoitukseni oli kuitenkin pitää häntä takauksena kvaamalaisten uskollisuudesta. Nuorin prinssi jätettiin kotio, mutta valtion hallitus uskottiin minun poissaoloni ajaksi keisarinnalle joka nyt jo oli siunatussa tilassa. Laivat joita oli 20 isompaa ja pienempää purjehtijata, olivat kaikki rakennetut martinialaisten laivojen tapaan; niiden päällikkyyden minä uskoin kispussialaiselle kenraali Monsoniukselle, jolle minä olin antanut rajattoman valtakirjan meriministerinä toimimaan ja joka itse oli tehnyt kaikki mallit. Martinialaiset olivat nimittäin maanalaisissa mitä Thruksen ja Gibonin asukkaat muinon olivat olleet ja mitä Englantilaiset ja Hollantilaiset nyt ovat meillä: he anastivat itsellensä herruuden merellä. Mutta saavuttuani Martiniaan havaitsin minä kuinka suuresti oli minun laivojani rakennettaessa poistuttu esikuvista.

Me lähdimme purjelle siihen aikaan vuodesta kun Natsaari-kiertotähti oli toisessa korttelissaan. Kolmen päivän matkustamisen perästä me saavuimme suurelle saarelle jonka asukkaat pian voitettiin kun jokin riita tähän aikaan oli hajoittanut heidät kahteen puolueeseen. Tällä kansalla ei ollut mitään aseita eikä se olisi osannut niitä käyttääkään; he taistelivat vain haukkumasanoilla ja kirouksilla. Samalla tavalla he rankaisivat rikollisensa, ja niillä aseilla ne lähtivät sotimaan vihollisiansa vastaan. Rikolliset pannaan ensin vankeuteen, ja kuulustelemisen ja tuomion perästä viedään heidät torille silmittömästi haukuttaviksi ja kirottaviksi. Mitä heidän ruumiilliseen luomislaatuunsa tulee eroavat he ihmisestä ainoasti sen kautta että naiset ovat varustetut parralla mutta miehet ei; lisäksi heidän jalkapohjansa ovat käännettyinä takaperin eikä suoraan eteenpäin niinkuin muilla ihmisillä.

Astuttuamme maalle, tuli meitä vastaan noin 300 Kanalistalaista (niiksi saarelaiset itseänsä kutsuivat), jotka oitis kävivät kimppuumme tavallisilla aseillansa, s.o. rupesivat meitä haukkumaan ja "verpannaamaan". Muuan mukana olevista Alektorianilaisista, joka ymmärsi heidän kieltänsä tulkitsi meille erään osan, ja todellakin, niiden haukkumasanat olivat niin purevasti teräviä että ne tyydyttävästi osoittivat kuinka suuria mestaria he olivat tässä taistelemistavassa, ja ettei niiden ensinkään tarvinnut hävetä meidän maailmamme kirjanoppineitten miesten rinnalla. Kun minä kuitenkin varsin hyvästi tiesin ettei mahditon viha ketäkään satulasta iske ja havaittuani kansan aseettomaksi, kielsin minä käyttämästä väkivaltaa heitä kohtaan. Ainoasti heitä pelottaakseni annoin minä laukaista erään kanuunan, jolla oli vaikutuksena että he oitis lankesivat polvillensa ja rukoilivat armoa. Kohta tämän jälkeen saapuivat saaren etevimmät pikkukuninkaat nöyrinä luokseni ja antausivat alammaisineen päivineen sanoen, ettei ollut ensinkään häpeällistä joutua tappiolle taistelussa voittamattoman kanssa, ja että ken tahansa saattoi kunnialla alistua sille, jonka onni oli koroittanut ylemmälle kuin kaikki muut.

Tehtyämme siis tämän saarivaltion verolliseksi meille, josta tosin valtani laajeni, mutta josta ei kunniani, asukkaiden petturuuden tähden, juuri suuria voittanut, nostimme me ankkurin ja muutaman päivän onnellisen ja mieluisen purjehtimisen perästä saavuimme me Metsendoren rantojen näkyviin. Minä kutsuin nyt kokoon sotaneuvottelun keskustelemaan mitä olisi parasta, olisiko käydä kimppuun vai laittaa lähetystön kehoittamaan keisarin hyvän-hyvyydellä antautumaan. Useimmat pitivät sekä varmimpana että jaloimpana menettelynä, jos ensin laitettaisiin hänelle lähetystö. Minä määräsin viisi miestä tähän lähetyskuntaan: yhden Kvaamalaisen, yhden Arktonialaisen, yhden Alektorianilaisen yhden Tanakialaisen ja yhden Kispussialaisen. Saapuessansa pääkaupungille kysyi heiltä kaupungin päällikkö keisarin nimessä:

"Mitä te etsitte? Mikä teidän on tänne nyt tuonut maahan Metsendorilaisten, synkkien merien poikki?"

Lähetystön etevin mies vastasi:

"Tähdet ei näyttäneet harhaa, myrsky ei matkaamme johtanut oo, kuvat ei haamuilevatkaan kantaneet meit' tänne vieraalle rannoille käymään; Ei, vapaehtoisesti me kulkuamme ohjanneet tänne olemme"

Ja antoi sitte keisarille jätettäväksi näin kuuluvan kirjoituksen: