"Me, Niilo Klim, Auringon lähettiläs, Kvaaman keisari, Tanakin, Arktonian, ja Alektorian kuningas, Kispussian suuriruhtinas ja Kanaliskan herra, lähetämme Metsendoren keisarille, Miklopolutolle tervehdyksemme!
Me teemme tämän kautta tiettäväksi että koska jumalan muuttamaton ja horjumaton päätös on että kaikkien maailman keisarikuntien ja kuningaskuntien pitää alistuman Kvaaman vallalle, ja kun Taivaan päätökset ovat järkähtämättömiä niin pitää sinunkin valtakuntasi antautumaan saman kohtalon alaiseksi. Me kehoitamme sinun siis vapaaehtoisesti noudattamaan tätä auttamatonta välttämättömyyttä ja varoitamme sinua sodan kautta uhraamasta valtakuntaasi meidän voittoisille aseillemme. Heti paikalla antautumallasi meille, säästät sinä paljon viatonta verta ja penseytät omaa kohtaloasi.
Annettu laivastollemme kolmantena päivänä Rimatti-kuukautta"
Muutaman päivän kuluttua palasi lähetyskunta pilkallisella ja ylpeällä vastauksella joka vaikutti että minä heitin kaikki ajatukset rauhallisesta sopimisesta ja astuin maalle. Asetettuani sotajoukkoni taisteluasentoon, lähetin minä vakoojia ottamaan selvää vihollisen puuhista. Nämä joutuivat pian tilaisuuteen ilmoittamaan että vihollinen sotavoima, jossa oli 60,000 olentoa, tiikereitä, jalopeuroja, elehvanttia, karhuja ja ahneita petolintuja, oli marssissa meitä vastaan. Me valitsimme suotuisen aseman ja odotimme niin vihollista, joka pian näyttäytyikin. Meidän piti juuri tekemän hyökkäyksemme kun neljä kettua lähestyi meitä vihollisen armeijasta sovintolipun suojasta keskustelemaan rauhasta ja liitosta joiden kuitenkin muutaman tunnin kestäneen keskustelun perästä taapimme kanssa täytyi palata takaisin tyhjin toinen. Me älysimme pian etteivät ne olleet rauhanhierojia, vaan että heillä ainoasti oli ollut tarkoituksena ottaa selvä voimastamme ja asennostamme. He tosin puoleksi sanoivat ja koettivat kiertäen saada meidät luulemaan että he pian aikoivat palata takaisin laajemmilla valtakirjoilla varustettuina, mutta kun me kohta kettujen lähdettyä näimme vihollisten joukkojen kiitokulussa lähenevän meitä, ymmärsimme me, että kaikki toivo rauhallisesta sopimuksesta oli hylättävä, jonka tähden mekin puoleltamme hyökkäyshalussa töyttäsimme niitä vastaan. Taistelu kävi molemmin puolin ankaraksi ja tuliseksi; sillä vaikka meidän pyssymiehemme aluksi saivat aikaan suurtakin häviötä vihollisten taajoissa riveissä pysyivät elehvantit kuitenkin lujina, huolimatta luodeistamme, jotka eivät mitäkään vaikuttaneet heidän vahvaan nahkaansa. Mutta kun meidän tanakammat ampuma-aseemme rupesivat ryskymään ja kun elehvantit näkivät mikä turmiollinen vaikutus niiden ryskinällä oli, peljästyivät he, mursivat rivinsä ja hyökkäsivät pakoon, unhottaen sekä taistelun että kunnian.
Tässä taistelussa kaatui 30,000 metsendorilaista, paitsi 2,000 jotka otettiin vangiksi. Ne, jotka pääsivät pakoon, vetäytyivät pääkaupunkiin, mikä oli hyvin varustettu paikka, mutta jonka asukkaita mitä hurjin pelko tämän johdosta valtasi. Me riensimme täyttämään voittoamme ja saavuimme kolmantena päivänä pääkaupunkiin, jonka me oitis piiritimme sekä maan että meren puolelta. Me saimme nyt ottaa vastaan uuden lähettilään joka toi mukanansa hyväksyttävämpiä rauhanehtoja. Keisari tarjosi minulle tyttärensä kauniin natu-jalopeuran puolisoksi. Ehdot eivät kuitenkaan olleet mieleeni, varsinkin mitä avioliittoon tuli, sillä minusta oli sekä uskalluttavata että häpeällistä hyljätä keisarinnan, jonka minä olin jättänyt kotio siunattuun tilaan, ja ottaa eläin puolisokseni. Lähettilään täytyi sentähden palata vastauksetta. Me tähtäsimme tykkimme muureihin ja vaikka ne olivatkin kivestä ammuimme me kuitenkin sinne tänne rikkeilmiä niihin. Kun kaupungissa vilisi kaikenlaisia eläimiä, kuului sieltä mitä hirvittävimmässä sekasorrossa karjumista, mylvimistä, huutamista, rääkymistä, valittamista ja röhkimistä. Käärmeet liitivät alas maan kätköihin, ja linnut kiitivät piiritetystä kaupungista parvittain, turvaansa etsien korkeilla vuorenhuipuilla ja kukkuloilla. Puut vapisivat niin, että niiden lehdet varisivat maahan, ja kaksikymmentä hovineiteä, kaikkityyni ruusuja ja lemmikkiä, peljästyivät heti ensimmäisen tykin laukauksen kuullessaan, niin että ne yhtäkkiä näivettyivät. Suuria parvia kaikenlaisia eläimiä harhaili kuin villityt pitkin kaupunkia ja ympäröivää seutua peloittaen asukkaita, jotka tunkeusivat kokoon ahtaisin mökkeihin, joissa kuumuus, yönvalvomiset ja ilman puute pian sai aikaan pelottavia saastuttavia tauteja. Elehvantit kyllä osoittivat suurinta rohkeutta mutta vihdoin heitäkin rupesi tykkien huumaava pauke hämmennyttämään ja he pakenivat laumoittain kaatuvista ja särkyvistä asumuksista.
Vihdoinkin kävi Metsendoren keisari neuvottomaksi, kutsui kokoon ministerinsä ja puhui heille näin:
"Onneton taistelu on kanssa jumalien luottamusmiesten, heitä ei konsanaan voita taistelun vimmassa kenkään; sankarten urheitten kanssa on turha iskuja vaihtaa. Lausukaat mielenne te, mua neuvokaat hyvästi, te miehet."
Kaikki äänestivät rauhaa minkä jälkeen keisari antausi kaikkine mainensa, niin että minä yhtenä päivänä valloitin ja lannistin valtani alle koko tämän laajan keisarikunnan ja noin kymmenen muuta kuningaskuntaa ja ruhtinaskuntaa, sillä kaikki aluskuninkaat ja kenraalikuvernöörit noudattivat keisarin esimerkkiä ja kilvoin riensivät antautumaan, ikäänkuin he olisivat tahtoneet koettaa kuka tämän olisi ensin ehtinyt tehdä.
Voitettuani tämän tavattoman suuren menestyksen panin minä 600 ampumamiestä vartioksi pääkaupunkiin ja annoin viedä keisarin vangittuna laivastolleni. Koko matkalla minä kohtelin häntä erinomaisella kohteliaisuudella (ja tultuani kotio Kvaamaan, lahjoitin minä hänelle kokonaisen maakunnan, josta oli niin paljon tuloja että ne sangen hyvin vastasivat vangitun ruhtinaan tarpeita.) Me nostimme sitte ankkurimme ja vetäysimme pitkin metsendorilaista rantaa, matkalla vaatien takausvankia useimmilta kansakunnilta, jotka ennen olivat olleet verovelvollisia Miklopolotu-keisarille, niin että minä, uhkaamallani jokaista kaupunkia piirityksellä, ennen pitkää olin valloittanut koko metsendorialaisen valtakunnan. Useimmista näistä kansoista olen kertonut matkallani Martiniasta.
Me jätimme vihdoin metsendorialaisen rannan ja ohjasimme tultuamme suoraan Martiniata kohden, jota valtakuntaa me vihdoin lähestyimme pitkän purjehtimisen perästä. Ei milloinkaan ennen ollut minkään maan näky ollut minulle rakkaampi, sillä ajatellessani, että minä nyt keisarina ja suuren valtiomäärän hallitsijana, palasin sinne, jossa minä olin tuomittu kaleeriorjaksi, valtasi sydäntäni sanomaton riemu. Minä olin ensin aikonut oitis antaa itseni ilmi, herättääkseni Martinialaisissa sitä suurempata pelkoa, mutta muutin päätökseni, kun minä pidin parhaana valloitetuissa kansoissa pysyttää sitä heidän vanhaa luuloansa minusta, että minä olin auringon lähettiläs.