Paitsi näitä väittelijöitä, joita pilkalla sanottiin maskabeiksi eli kielitaistelijoiksi, oli huvien joukossa myös tappeluja nelijalkaisten niin kesyjen kuin petoeläinten, varsinkin petolintujen välillä. Minä kysyin isännältäni kuinka oli mahdollista että järjellinen kansa saattoi siihen määrään halventaa tämmöisiä jaloja harjoituksia, jotka tarkoittavat järjen teroittamista, totuuden päivän valoon vetämistä ja kaunopuheliaisuuden kyvyn saavuttamista, että niistä tehdään julkisia huvituksia. Hän vastasi, että ennen maailmassa, raakalaisuuden ajanjaksossa, olivat tämmöiset julkiset väittelyt olleet suuressa arvossa, mutta sittekun kokemus oli osoittanut että ne tekivät nuorison itsevaltaiseksi, herättivät kansassa levottomuuksia ja olivat esteenä käytännölliselle tieteelle ja opille, oli nämä kiistat ajettu akatemiasta teaatteriin; ja loppupäätös oli näyttänytkin että levollisuus ja maltillisuus olivat opintoja harjoittavalle nuorisolle tästä tutkimistyössään melkoista puolustettavammat. Vaikken saattanut tietää että tässä vastauksessa oli totuuden-tapaisuus puolta pitämässä, en minä kuitenkaan katsonut itseäni tyydytetyksi.

Kaupungissa löytyi akatemia eli yliopisto, jossa kirjallisia opintoja harjoitettiin suurella ahkeruudella ja perinpohjin. Isäntäni vei minun kerran tämän yliopiston juhlasaliin eräänä juhlallisena päivänä, jolloin mudikki eli filosofiian tohtori piti arvoonsa asetettaman. Tämä toimitus tapahtui ilman mitäkään juhlatemppua, paitsi että kandidaatti piti samalla oppineen ja mainion hyvän esitelmän määrätystä fyysillisestä selvitettävästä, minkä jälkeen akatemian johtaja koroitti hänen niiden joukkoon, joilla oli oikeus pitää julkisia esitelmiä. Kun isäntäni minulta kysyi, mitä minä pidin tästä seremoniasta, vastasin minä että se minusta tuntui kuivalta ja hengettömältä verraten meidän tohtorivihkiäisiimme. Minä selitin hänelle, että meidän maisterien ja tohtorien täytyy julkisesti väitellä ennenkuin heitä arvoonsa vihitään. Hän rypisti silloin otsaansa ja kysyi minulta näiden väittelyjen laadusta, missä niitä pidetään ja minkä puolesta ne olivat maanalaisista väittelyistä eroavaiset. Minä vastasin hänelle, että niissä tavallisesti käsiteltiin oppineita ja harvinaisia asioita, varsinkin kaikkea semmoista, joka koski tapoja, kieltä ja pukuja parissa Euroopan vanhemmista kansoista, jotka kauvan aikoja sitte olivat kultuurin, sivistyksen ja valistuksen korkeimmalla kannalla; ja minä vakuutin hänelle että itse olin kirjoittanut kolme ylen oppinutta teosta eli väitöskirjaa näiden kahden kansan pieksuista. Hän purskahti silloin niin kovasti nauramaan, että koko talo kaikui. Hänen rakas puolisonsa, joka oli ihmeissään siitä mitä tämä meteli merkitsi, tuli äkkiä juoksujalkaa huoneesen ja kysyi peräti uteliaana mille ukkonsa niin nauroi. Mutta minä olin liian suutuksissani vastatakseni tähän kysymykseen; sillä saattaahan sitä suuttua kun havaitsee näin tärkeitä ja vakaita asioita ivalla ja halveksimisella kohdeltavan. Kuitenkaan en paremmin suoriutunut emäntänikään edessä, sillä saatuansa päähänsä selville mistä puhe oli, nauroi hän sille yhtä sydämellisesti kuin miehensä.

Juttu levisi pian koko kaupunkiin ja minä jouduin alituisen ivan esineeksi. Muun muassa löytyi siellä eräs raatimiehen rouva, joka aina oli valmis nauramaan ja joka tästä jutusta oli vähältä naurusta haljeta; ja kun hän pian tämän jälkeen kuoli kuumeesen, luulivat puut, että tuo hillitön nauru oli vahingoittanut hänen keuhkojansa ja siten saanut kuoleman seuraukseksensa. Tämä oli kuitenkin vaan pelkkää huhua, sillä itse asiassa ei kuolonsyystä oltu sen enempätä selvillä. Muuten hän oli aimo vaimo ja hyvä perheenäiti, sillä hänellä oli kokonansa seitsemän oksaa, mikä oli ylen harvinaista hänen sukupuolessansa. Hän haudattiin yöllä kaupungin ulkopuolella samassa pukimessa, johon hän kuolematilaisuudessa oli puettuna, sillä eräs lainkohta määräsi ettei ketäkään saatu haudata kaupungin sisäpuolella, kun kuolleen ruumiin peljättiin pilaavan ilmaa. Samaten on määrätty ettei ruumiin saattojoukko saa olla suurilukuinen ja ettei ruumista saa koreilla kalliisen ruumisverhotukseen, kun se kaikissa tapauksissa pian joutuisi matojen saaliiksi. Tämä kaikki näytti minusta erittäin perälliseltä. Ruumispuheitakin kyllä pidettiin, mutta niissä yleensä lausutaan vaan kehotuksia siveästi elämään ja muistutuksia kuulijoille heidän omasta kuolevaisuudestansa. Tämmöisissä tiloissa on läsnä sensoria, joiden toimena on pitää silmällä ylistetäänkö vai parjataanko vainajata liiaksi. Sentähden ovat puhujat ylen varovaisia kiitoksensa tai moitteensa puolesta, kun liian loitos meneminen tällä uralla tuottaa rangaistusta.

Vähäistä tämän jälkeen olin läsnä suurissa hautajaisissa ja kysyin sentähden isännältäni kuolleen arvoasteesta ja sijasta yhteiskunnassa, koska hänen muistoansa tällä tavalla kunnioitettiin. Isäntäni vastasi vainajan olleen talonpojan, joka oli kuollut eräällä matkalla kaupunkiin. Jos tämä maanalainen kansa oli tähän saakka nauranut minulle, niin oli nyt minun vuoroni maksaa heille se takaisin samalla lailla ja ampua samat nuolet, joita he ennen olivat ampuneet Eurooppalaisiin, samalla voimalla takaisin heihin. "Miksi ei siis," huudahdin minä, "härkiä ja sonneja, jotka ovat talonpoikien veljiä ja työkumppania, samaten ylistetä saarnatuolista? Saatetaanhan niiden sanoa jättävän yhtä hyvän aineen hyvään jälkeispuheeseen kuin talonpoikainkin, koska niillä on sama toimi ja vaikutusala." Mutta isäntäni käski minun hillitsemään rattoisuuttani, ja ilmoitti minulle että talonpojat täällä nauttivat suurta kunnioitusta tuosta jalosta toimesta, jolle he ovat antautuneet, ja ettei mitäkään vaikutusta arvostella korkeammaksi kuin juuri maanviljelijän; jonkatähden kaupunkilaiset puhuttelevatkin jokaista taitavaa ja kunnon maanviljelijätä kunnianimellä isä taikka herra. Siitä tulee sekin tapa, että kun talonpojat syksyn alkupuolella eli palmukuussa lähestyvät kaupunkia suurella määrällä vaunuja täynnä viljaa, rientävät kaupungin virkamiehet heitä juhlallisesti vastaan ja saattavat heitä kaupunkiin ikäänkuin riemusaatossa soiton ja torvitoitotusten kaikuessa. Kuinka minä hämmästyinkään tätä kuullessani ja muistuttelin mieleeni omia talonpoikiamme, jotka huokailevat kärsimättömässä, tukalassa orjuudessa, ja joiden työtä me halveksimme verraten sitä muihin ansaitsemiskeinoihin vallattomuuden ja turhamaisen loiston palveluksessa. Tämän uskoin jonkun ajan perästä tämän jälkeen isännälleni, vaitiolon ehdolla, sillä minä pelkäsin että maanalaiset kansat muuten saisivat ylen huonon käsityksen ihmiskunnasta. Hän lupasi minulle pitää tämän jutun hampaittensa takana ja vei minut erääsen oppisaliin, jossa oli tapana pitää muistopuheita. Minun täytyy tunnustaa etten ollut milloinkaan ennen kuullut mitään enemmän syvyyteen tunkeutuvata totuutta, jolle kaikki liehakoitsemisen kaukaisin varjokin oli vierasta; puhe kokonaisuudessansa tuntui minusta kelpaavan malliksi, jonka mukaan kaikki tämänlaatuiset puheet olivat pidettävät. Puhuja huomautti ensin edesmenneen hyvistä avuista ja sitte hänen vioistansa ja vaillinaisuuksistansa, joitten viimeksi mainittujen suhteen hän käski kuulijoiden olemaan varoillansa ja karttamaan niitä.

Lähdettyämme opintosalista kohtasimme me pahantekijän kolmen vartijan silmällä pitämänä. Hän oli hiljan kärsinyt käsivarsirangaistuksen (siksi kutsuttiin ennenmainittua suonen-iskemistä) ja oli nyt matkalla kaupungin yleiseen hospitaaliin. Kysymykseeni mitä mies oli tehnyt sain vastaukseksi, että hän oli pitänyt esitelmän Jumalan olennosta ja ominaisuuksista, mikä oli siinä maassa kielletty sentähden, että tämmöiset epäkypsät tutkimukset pidetään liian mielettöminä ja julkeina saattaakseen tulla kysymykseenkään terveellä järjellä varustettujen olentoin joukossa. Sentähden on täällä tapana sulkea tämmöiset viisastelevat väittelijät, sittekuin heiltä ensin on aimo tavalla suonta isketty, hullujen huoneesen taikka työlaitokseen, kunnes ovat saaneet järkensä jälleen päähänsä. Minä ajattelin itsekseni: "Oi Jumalani! kuinka täällä kävisikään jumaluusoppineittemme, jotka päivät pitkään kiistelevät Jumalan olemisesta ja omituisuuksista, henkien luonteesta ja muista yhtä ymmärrettämättömistä ja salatuista asioista? Kuinka kävisi viimein tutkijoidemme, jotka, ylpeillen ylenluonnolisista tiedoistaan, pitävät itseänsä kaikkia muita viisaimpina, niin, vieläpä Jumalien vertaisinakin? Pelkäänpä, että he laakeriseppeleitten, tohtorihattujen ja sormuksen asemesta, joilla ihastuneet tiedekunnat heitä meillä koristavat, täällä saisivat vapaan elannon lopuksi elämäänsä hullujen huoneessa taikka työlaitoksessa."

Vihdoin valkeni päivä, jolloin minun, varustettuna pääsötodistuksella, yliopistosta, tuli lähteä hoviin. Minä luulin saavani odottaa jotakin varsin harvinaista todistukseni puolesta, sekä osoitetun intoni tähden niin vähässä ajassa oppimaan maanalaisten kieltä, että isäntäni selvän ystävällisyytensä nojalla, ja tutkijoitteni aina ylistetyn oikeudenmukaisuuden perustalla. Minä vapisin ilosta saatuani todistuksen käteeni, ja riensin ottamaan selkoa odotetuista kiitoslauseista, saattaakseni niiden mukaan ruveta kuvitteleimaan sitä onnea, joka oli tuleva osalleni. Mutta kuinka suuttuneeksi ja samalla epätoivon alaiseksi kävinkään, sittekun sen olin lukenut. Sisältö oli seuraava:

"Noudattaen Teidän Korkeutenne käskyjä, lähetämme täten Teidän Korkeudellenne puheena olevan eläimen, joka hiljattain tuli tänne toisesta maailmasta ja joka kutsuu itseänsä ihmiseksi. Me olemme kaikella ahkeruudella koettaneet siihen istuttaa kaikkia niitä tietoja, joita meidän koulullamme on tarjottavana, ja huolellisesti koetettuamme tutkia sen ymmärryskykyä, luonnonlahjoja ja luonnetta, olemme havainneet sen erittäin tarkkaoppiseksi ja varustettuna hyvällä käsityskyvyllä, mutta samalla siihen määrään harhasuuntaiseksi oikeudenkäsitteiden suhteen että sitä, katsoen siihen nopeuteen, jolla se itseksensä luo johtopäätöksiä, tuskin saattaa lukea järjelliseksi olennoksi ja vielä vähemmin katsoa kelvolliseksi mihinkään tärkeämpään virkaan. Mutta sitä vastoin, ollen varustettuna paremmilla ja nopeammilla liikkumisen välikappaleilla kuin yksikään tässä maassa, tullee siitä erittäin sopiva hovikurjeeri.

Alammaisimmasti
Rehek. Joktan. Rapasi. Kilak."

Ylen murheillani riensin isäntäni luo ja rukoilin häntä, mitä sydämellisimmästi käyttämään vaikutusmahtiansa Karatteilta hankkiaksensa minulle suotuisamman todistuksen ja näyttämään heille edellisen akatemiallisen todistukseni, jossa minua kiitetään erittäin älykkääksi ja eteväksi ylioppilaaksi. Hän väitti että tämä pääsötodistus saattaa kyllä olla hyvä meidän maailmassamme, jossa ehkä enemmän otetaan huomioon varjo kuin itse ruumis, enemmän katsotaan kuoreen kuin sydämeen, mutta täällä, jossa oli tapana perinpohjin tutkia jokaista asiata, ei se ollut suuresta merkityksestä. Muuten arveli hän minun menetteleväni parhaiten jos kärsivällisyydellä tyytyisin kohtalooni, varsinkin kun ei minun todistustani saatettu muuttaa eikä kumota, kun täällä pidettiin mitä suurimpana rikoksena ylistää jotakuta henkilöä avuista, joita hänellä ei ollut. Kuitenkin, valaaksensa jotakin lieventävätä nestettä haavaani, ja lohduttaaksensa minua suuressa murheessani, huomautti hän minua siitä että kunnia ja korkeus pidettäkööt uuelmana, josta on paras pysyä loitolla; että tämmöinen onni on haihtuva, semmoinen, joka helpolla kiiltää ja synkistyy, sekä epäili eiköhän ylemmällä asteella oleva ole enemmän kateuden nuolien määränä kuin halvemmalla toimiva ynnä muistutti minulle että moni, joka tahtoo yhdistää kunnian ja rikkauden, takoo omaa asettansa johon hän ennen pitkää haavoittuu ja laukeaa silloin kunnian valtaistuimelta ivan ja pilkan häpeälliseen kuiluun. Hän huomautti sitä paitsi, että henkilön, joka oli alemmalla yhteiskunnan asteella, ei tarvinnut semmoista peljätä, ja mitä Karattien lausuntoon tuli, niin osoittausi kaikessa se, että he olivat erittäin tarkkanäköisiä ja kunnon tuomareita, jotka eivät antaneet itseänsä lahjoa taikka uhkauksilla peloittaa askeltakaan totuudesta; minkätähden tässäkään asiassa ei epäluulon haivekaan saattanut heitä kohdata. Ja lopuksi sanoi hän suoraan puhuen suunsa puhtaaksi, että hänkin jo aikoja sitte oli havainnut minun karsaan arvostelukykyni, ja että minun nopea ymmärrykseni ja hyvä muistoni jo aikoja sitte olivat saaneet hänen oitis ajattelemaan, ettei minussa juuri ollut mitäkään suurta tekeillä, ja näiden selvien virheitten johdosta aivoissani en kelvannut hallitsemaan tärkeämpätä virkaa. Sen mukaan mitä olin hänelle Eurooppalaisista kertonut, sanoi hän helposti saattavansa ymmärtää, että minä todella olin syntynyt hullussa maassa ja että tuhmuuden tähti oli syntymääni tervehtänyt. Muuten hän mitä kohteliaimmasti vakuutti minulle ystävällisyyttänsä, ja antoi minulle neuvon viipymättä lähteä matkaan. — Minä seurasin tämän järkevän miehen neuvoa, sitä mieluummin kun välttämättömyys minun vaati sitä tekemään ja kun sitä paitsi olisi ollut tuhmaa uhkarohkeutta osoittaa tottelemattomuutta ruhtinaan käskylle.

Minä lähdin siis matkaan muutamain pikkupoikain seurassa, jotka samoin kuin minäkin olivat lukiosta pääsintodistuksen saaneet, ja nyt, samassa tarkoituksessa kuin minäkin, lähetettiin pääkaupunkiin. Seuraajanamme oli muuan vanhempi Karatti, joka kun hän oli kivulloinen ja nytkin sairasti jostakin vammasta toisessa jalassaan ratsasti sonnimullikalla. Muuten ei ole tavallista nähdä jonkun ajavan taikka ratsastavan, sillä se on oikeus, joka tulee vaan vanhoille, rammoille ja sairaille, ja kuitenkin saattaisivat asujamet täällä, meihin verraten, paljoa mieluummin saada anteeksi sitä, että he ajavat, kun heidän kävelynsä on sekä hankalata että vitkallista.