Muistanpa varsin hyvin kuinka tuo maanalainen kansa naurusuin kuulteli minun kertovan meidän kulkuneuvoistamme ja tavoistamme liikkua: hevosistamme, vaunuistamme, kareeteistamme ja ennen kaikkia näistä kantotuoleista, joissa meitä, niihin jamattuina kuten rahtitavara, hinattiin pitkin kaupunkia; ja varsinkin pitivät he naurettavana ettei naapuri saata lähteä toistansa tervehtimään, ellei hän muuta asumaan tuollaiseen vaunu- tai kantotuolikoneesen, jossa pari hurjaa hevoista häntä sitte laahaa pitkin katuja ja kujia. — Kun nämä ylen järkevät puut, miten jo ennen olen kertonut, liikkuvat niin vitkallisesti, kului matkaan kolme päivää, vaikka Kebasta pääkaupunkiin oli tuskin neljä peninkulmaa kuljettavana, Jos olisin ollut yksin, olisin helposti tehnyt tämän matkan yhdessä päivässä.
Kuinka paljon iloitsinkin siitä, että olin parempi kävelijä kuin maanalaiset isäntäni, niin en saattanut olla mielessäni tuntematta syvää mielipahaa ajatellessani, sitä että juuri tämä etuisuuteni tuomitsi minun huomaamattomaan ja halventavaan toimeen.
"Toivoisinpa," sanoin sentähden kerran, "olevani yhtä vitkallinen jalkojeni puolesta kuin kansa täällä, koska sen kautta saattaisin välttää tuon orjallisen ja halvan viran, mikä minulle nyt on määrätty." Kun saattajamme eli päällysmiehemme tämän kuuli, sanoi hän: "niin, mutta sinun pitää muistaman, että ellei luonto tavallansa näillä ruumiillisilla etuisuuksilla olisi palkinnut mitä sinussa sielun puolesta on vaillinaista, niin olisimme me kaikki pitäneet sinua hyödyttömänä rasituksena maan päällä, sillä kun sinä niin tavattoman nopeasti käsität asioita näkyy siitä selvään, ettet sinä milloinkaan tunkeudu niiden pohjaan, vaan jäät kuorelle jättäen sydämen koskematta; lisäksi se, jolla on vaan kaksi oksaa, jää epäilemättä meidän jälkeemme käsitöissäkin." Tämän kuultuani, minä mielessäni kohta ylistin sallimusta pitkistä jaloistani koska minut, tämän etuisuuden puutteessa, ehdottomasti olisi siirretty järjettömäin luontokappalten joukkoon.
Vaikka meidän retkikuntamme varmaankin oli harvinainen näky Pootualaisille huomasin pitkin matkaa suureksi ihmeekseni heidän olevan niin kiintyneenä siihen työhön, joka heillä oli käsillä, ettei kukaan heittänyt työtänsä taikka edes kääntänyt päätänsä katsellakseen meitä ohitse kulkeissamme. Mutta kun päivä oli loppuun kulunut ja jokainen oli tehtävänsä tehnyt ja velvollisuutensa täyttänyt, etsivät he virkistystä kaikellaisissa leikeissä ja huvituksissa, arvellen tämän, yhtä paljon kuin ruoan ja juomankin, vahvistavan ruumista ja sielua. Näistä ja monista muista syistä oli minulle suurta huvia tästä matkastamme. Seutu oli kaikkialla kaunista, varsin kun pyöröteaatteri, niin ihana, että vaan luonto yksin saattaa semmoista luoda. Missä luonto oli vähänkin itaruutta osoittanut, olivat asukkaat osanneet taiteella korjata puutteen, sillä hallitus on määrännyt palkintoja jaettaviksi parhaiten hoidetusta maanviljelyksestä sekä talojen parantamisesta ja kaunistamisesta, jota vastoin ne, jotka päästävät talonsa ja tiluksensa rappiotilaan, tuomitaan kansalaisoikeutensa menettäneeksi. Me kuljimme monen kauniin kylän ohitse, jotka, ollen sijoitettuina vain vähien matkojen päähän toisistansa näyttivät yhdessä muodostavan ison, yhteen kuuluvan kaupungin. Siitä huolimatta ahdisti meitä tuon tuostakin matkallamme villit marakatit, jotka juoksentelivat ympärillämme ristiin ja rauhaan tiellä, ja alinomaa olivat minun kantapäissäni, jonka ne arvattavasti ruumiinrakennukseni suhden otaksuivat toveriksensa. Minä en saattanut hillitä suuttumustani tästä, varsinkin kun huomasin tämän seikan seuropuitani naurattavan, sillä ruhtinaan käskyn mukaan olin minä matkaani varten puettuna samoihin vaatteisiin, jotka minulla oli kiertotähdelle saapuessani ylläni, ja minulla oli keksini muassani, että ruhtinas saisi käsityksen siitä, minkälaisessa pukimessa meidän maassamme kuljettiin. Keksistä minulle nyt kuitenkin oli apua, kun sillä sain puolustautua marakateilta, jotka parvittain hyökkäsivät kimppuuni; mutta suuria ei sekään auttanut, sillä niiden sijaan, jotka ajoin pois; tuli heti toisia, joten minun alati täytyi olla valmiina puolustukseen.
NELJÄS LUKU.
Hovi Pootussa.
Vihdoinkin saavuimme Pootuun, tämän maan pääkaupunkiin, joka on sekä laaja että erittäin soma kaupunki. Rakennukset ovat korkeampia kuin Kebassa, ja kadut ovat leveämpiä ja mukavampia. Ensimmäinen tori jolle saavuimme oli täynnä ostajia ja myyjiä ja ympärillä on runsaasti jos jonkinmoisia kauppapuoteja. Peljästyksekseni havaitsin keskellä toria puun köysi kaulassaan ja ympärillään koko joukon muita puita, jotka katseittensa ja muotonsa puolesta olivat vakaita kuin raatimiehet. Kysymykseeni mitä tämä meno tiesi ja miksi tuo puuparka oli hirtettävä, vaikka kuolemanrangaistukset siinä maassa olivat kielletyt, sain vastaukseksi että mies oli ehdoittanut erään vanhan lakipykälän kumoamista, ympärillä olevat olivat lainoppineita ja neuvosherroja, joiden, niinkuin tapa oli, tuli tutkia tuota uutta lakiehdotusta, ja jos se havaittiin hyvin harkituksi ja yleishyödylliseksi, ei ehdottelijaa ainoasti vapautettaisi vaan hän saisi vielä palkinnonkin; mutta jos se sitä vastoin havaittiin valtiolle vahingolliseksi taikka jos sen havaittiin vähänkin tarkoittavan ehdoittelijan omaa etua, niin hän heti valtiorikollisena hirtettiin. Tästä tulee että ylen harvat uskaltavat antautua semmoiselle uhkakoetukselle kuin voimassa olevan lain komoamisen ehdotus täällä on, ellei asia ole niin selvä ja kirkas ettei tarvitse epäillä sen onnistumista. Tähän määrään saakka pelkäävät maanalaiset muuttaa noudatettavana olevata lainkohtaa, arvellen valtion lujuuden olevan vaarassa samana hetkenä kun sen perustuksia saisi kenen päähän pällähdykset tahansa ruveta hyöräyttämään. "No pentele," ajattelin itsekseni, "kuinkahan täällä kävisikään meidän maapallomme yhteiskunnan parantajien, jotka luuletellen hyödyttävänsä valtiota alinomaa tekevät yhden uuden ehdotuksen toisensa perään, ei niin paljon yleiseksi hyväksi kuin usein heidän omaksi eduksensa."
Vihdoin meidät vietiin isompaan rakennukseen, missä kaikki semmoiset otetaan vastaan, jotka ovat lukiosta pääsötodistuksen saaneet ja lähetetään ruhtinaan nähtäviksi. Johdattajamme eli Karattimme käski meidän olemaan valmiina, sillä hän lähti nyt meidän tuloamme ilmoittamaan. Hän oli tuskin ehtinyt jättää meidät, ennenkun korvillemme saapui kovaa huutamista, varsin kuin voittohuutoa ja kohta sen jälkeen kaikui ilmassa kimakoiden torvien ja rämisevien rumpujen ääniä. Uteliaina me riensimme ulos ja näimme puun liikkuvan eteenpäin perässään uhkea saattojoukko ja päässään kukkaisseppele, ja pian me huomasimme hänen samaksi, jonka vähäistä ennen olimme nähneet seisovan torilla köysi kaulassaan. Syynä tähän juhlalliseen saattokulkuun oli se, että tuo lainmuutos, jonka hän henkensä uhalla oli rohjennut ehdoitella oli voittanut myöntymyksen ja että se siis oli otettu noudatettavaksi. Mutta mitä syitä hän oli tuonut esille saadakseen vanhan lainkohdan muutetuksi, sitä en milläkään keinolla saanut tietää, tämän kansan salaperäisyyden takia, joka vaikuttaa, että vähäpätöisinkin mikä on yhteydessä valtion hallituksen ja hallitusasioiden kanssa, aina kokonansa salataan "kansalta". Varsin toisella tavalla menetellään meillä, jossa jonkun hallituksen istunnon jälkeisenä päivänä saadaan kuulla viimeksi tehtyjä päätöksiä tutkittavan, arvosteltavan ja ylipäänsä olevan yhteisenä puheaineena. [Tämä on ainakin yksi kohta, josta me, tekijän luvalla, saatamme otaksua olevamme Pootualaisia etevämmällä kannalla.]
Noin tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Karatti takaisin, ja meidät käskettiin nyt häntä seuraamaan, minkä me teimmekin ilosta. Matkalla kohtasimme useoita pikkupuita, jotka kaikkialla juoksennellen tarjosivat kaupaksi jos joitakin kirjoja kaikellaisista ihmeellisistä asioista ja tapauksista. Kaiken tämän sorakalun seassa pisti silmääni pieni kirjanen, jonka nimenä oli: "Uudesta ja epätavallisesta ilmanilmiöstä taikka lentävästä aarneesta, joka menneenä vuonna taivaalla nähtiin." Minä näin ihan ilmeisen itseni vaskipiirroksessa, varsin semmoisena jommoiselta näytin kiitäessäni kiertotähden ympäri keksi kourassani ja siinä hinaten perässäni muutaman sylen mittaista köydenpäätä. Tuskin kyeten pysyä vakaana tämä näky silmissäni, ajattelin minä itsekseni: "Siunatkoon! mikä kamalan kauhea kuva, mikä hirvittävä olento!"
Minä ostin tuon kirjasen kolmella kilakalla, mikä vastaa noin 15:tä penniä meillä, hillitsin naurunhaluani ja jatkoin äänetönnä ja hiljaisena matkaani linnalle. Tässä esiintyi enemmän taiteellisuutta, sievyyttä ja somuutta, kuin loistoa ja komeutta. Minä näin ylen harvoja lakejoita eli hovipalvelijoita, sillä ruhtinaat täällä alamaailmassa pitävät parhaiten vaatimattomasta hovielämästä ja kaihoavat kokonansa kaikkea mikä ylellisyyteen vivahtaakaan. Ei täällä tarvitakaan niin monta palvelijaa kuin meidän maailmamme hoveissa, sillä jokainen oksa, joka noilla elävillä puilla on, käy kädestä, joten kaikki käsin toimitetaan, saadaan tehtyä täällä kolme eli neljä kertaa nopeammin kuin meillä.