ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
ANTONIUS. Sydämeni on ihan kurkussa, sillä minun täytyy puhutella mestari Hermania ja pyytää vaimokseni hänen tytärtänsä, jonka kanssa jo kauan olen ollut salakihloissa. Kaksi kertaa olen jo ollut kosintamatkalla, mutta olen aina kääntynyt takaisin. Tekisinpä nytkin samoin, jollei hävettäisi ja jollen pelkäisi saavani toria äidiltäni. Arkuus on minussa luonnonvika, jota ei ole helppo voittaa. Joka kerta kun aion kolkuttaa oveen, on ihan kuin joku pidättäisi kättäni. Mutta, hei, Antonius, reipas mieli on puoli ruokaa; ei auta, tehtävä mikä tehtävä. Minun täytyy ensin hiukan siistiä asuani, sillä sanotaan, että mestari Herman on käynyt hiukan koppavaksi viime aikoina. (Hän riisuu kaulahuivinsa ja sitoo sen uudestaan, ottaa kamman taskustaan ja sukii tukkaansa, harjaa kenkiään.) Luulenpa, että minä nyt olen mukiinmenevä; nyt minun täytyy koputtaa. No, niin totta kuin olen rehellinen mies, tuntuu taas ihan kuin joku pidättäisi kättäni. Hei, kuraasia vaan, Antonius! Tiedänhän, ettet mitään pahaa ole tehnyt. Eikähän tuosta sen hullumpaa tule kuin rukkaset.
(Koputtaa.)
TOINEN KOHTAUS.
HENRIK (syöden voileipää). Servitöör, mestari Antonius! Ketä tahdotte tavata?
ANTONIUS. Tahtoisin tavata mestari Hermania — jos hän on yksin kotosalla.
HENRIK. Kyllä maar, hän on vihdoin viimeinkin yksin, mutta hän istuu lukemassa.
ANTONIUS. No sitten hän on jumalisempi kuin minä.
HENRIK. Jos tulisi sellainen asetus, että _Herculus_romaania käytettäisiin postillana, niin luulenpa, että hän voisi saarnatakin, kun niiksi tulisi.
ANTONIUS. Mutta ehtiikö hän työltänsä lukea sellaisia kirjoja?