Matka oli kestänyt pari tuntia. Magdaleena ei katsellut enää ikkunasta eikä matkatoverejakaan. Oli jo toinen päivä, jonka kuluessa hän oli nähnyt ainoastaan vieraita seutuja ja vieraita kasvoja lukuunottamatta vanhaa koulumestaria, joka muistutti isä Reindorferia. Hän tunsi itsensä upo-oudoksi näiden vieraiden ihmisten keskellä, jotka eivät tahtoneet hänelle hyvää eikä pahaa eivätkä koskaan antaneet hänelle kiitoksen eikä moitteen tahi hylkimisen aihetta; aivan näin vieraaksi ja tahdottomaksi hän varmaan kaupungissakin itsensä tuntee, ja totta totisesti hän ei voisi sanoa, tokko lainkaan menisikään kaupunkiin, jos joku luotettava olento koettaisi johtaa hänet muille teille varsinkin näillä hetkillä, jolloin jokainen viittaus näyttäisi hänelle suorastaan taivaasta lähetetyltä.
Hän katseli polvellaan olevaa matkakääröä ja hiveli sormillaan sen poimuja.
"Sinä mietit paljon, neitonen", sanoi eräs ääni. Kun hän katsahti kysyen ylös, kohtasi hänen katseensa punakat, pyöreät, valkeiden hapsien ympäröimät kasvot, joista pari viisaannäköistä harmaata silmää tarkasteli häntä.
"Mietit paljon, tyttö. Kauasko matkustat?"
"Pääkaupunkiin."
"Vierailemaan?"
"Ei, palvelusta etsimään."
"Ai! Sinä joudut kauas kotiseudultasi, outojen ihmisten ja tapojen keskuuteen. Sinä olet nuori, voit oppia paljon ja totut vieraihin tapoihin; mutta eikö olisi parempi, että tekisit, mitä jo osaat, ja pysyisit sinä mikä olet?"
Leveä känsäinen koura tarttui tytön oikeaan käteen. — — —
Tämä käsi johti hänet sillä hetkellä, jolloin Magdaleena piti jokaista hänelle annettua viittausta taivaasta lähetettynä, kokonaan toiselle tielle. Ja tämän kädenojennuksen jälkeen hän ei enää voinut varmuudella sanoa, meneekö hän kaupunkiin ollenkaan. —