"Ei, mutta, — minä en ole tiennyt, että veljelläni on kaksi tytärtä.
Hän ei ole sinusta mitään puhunut."
"Mutta hän sanoi lähettäneensä veljeni ja sisareni kaupunkiin teidän luoksenne, kun minä synnyin."
"Vai niin, milloin se tapahtui?"
"Kahdeksantoista vuotta sitten."
"Kahdeksantoista vuotta? Onpa hullua etten sitä muista. Mutta kun hänen ensimäinen lapsensa tuli maailmaan, muistan sen yhtä tarkoin kuin eilisen tapahtuman. Siitä on kolmekymmentä kuusi vuotta. Silloin hän syöksyi koputtamatta sisään, tyrkkäsi oven selkosen seljalleen ja huusi: 'Meillä on poika!' Se oli kaunis lapsi, mutta he eivät saaneet häntä kauan pitää. Sen muistan kuin tämänpäiväisen asian, — mutta sinun veljesi ja sisaresi täällä käynti?" Hän nojasi päätänsä kättä vastaan ja mietti. Hetkisen kuluttua hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, jonka Magdaleena oli asettanut hänen eteensä. Hän mursi sen auki vapisevilla heikoilla käsillään ja koetti lukea, hän käänteli sitä ja sanoi lopuksi: "Heh, en näe, mitä hän kirjottaa. Hänkin on tullut vanhaksi, Joosef parka, — hänkin. Mitä hän kirjottaa?"
Mummo oli vanhuksen hykertelyjen aikana nyökäyttänyt pari kertaa päätään Magdaleenalle ja kohottanut sitten valittavan näköisenä katseensa ylös. Niin, mikä risti ja tuska onkaan näin vanhasta miehestä! Mummo toivoi, että säälittäisiin häntä eikä vanhaa miestä, jonka hyväksi hän teki mitä vain voi. Hän otti nyt kirjeen ja sai töin tuskin vanhan koulumestarin ymmärtämään sen sisältöä.
"Lapsi parka", sanoi mummo, "on itsestään selvä, että pidämme sinut yötä luonamme. Mutta siinäpä onkin kaikki, mitä voimme tehdä, sillä emme me enää kykene auttamaan ja neuvomaan ketään. Maailma ja ihmiset ovat meille vieraita, me olemme niille kuolleet ja haudatut. Jaa-a!"
Tyttö sai pienen kapean sohvan makuupaikakseen. Vanha koulumestari oli sitten saatettava sänkyyn. Se ei ollut helposti tehty. Jokaiseen ystävälliseen kehotukseen hän vastasi tyytymättömällä ärtyisyydellä ja jokaiseen kärtyiseen muistutukseen loukkaantuneella tunteellisuudella. Kului pitkältä iltaa ennenkun hänet saatiin asettumaan.
Magdaleena ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että tuollainen vanha mies on yhtä kitajava ja oikullinen kuin lapsi, vaikkei hän milloinkaan osaa olla niin rakastettavan näköinen. Mutta hän oli yhtä avuton ja samallaisen hoidon tarpeessa kuin lapsikin, ja jos hän ei sitä saanut, koski se häneen kipeästi. Noin korkealla iällä tuottaa muille vaivaa ja vastusta tavallista enemmän, eikä sen saavuttaminen ole itsellekään iloksi. Nyt hän myöskin käsitti, miksi hän oli toivottanut isä Reindorferille pitkää ikää. Isälle se ei olisi miksikään hyväksi; se oli vain tyttären itsekkyyttä, mutta myöskin rakkauden itsekkyyttä, sillä hän ei karttaisi mitään vaivoja osottaakseen hellyyttä isälle viimeisinä elonpäivinä ja hoitaakseen häntä. Hän tahtoisi osottaa, ettei hän ole unhottanut, mikä tämä vanha raihnainen mies on kerran hänelle ollut. Näiden ajatusten vallassa Magdaleena rukoili, että Jumala suojelisi isän hänelle, ja sitten hän koetti nukkua. Mutta epämukava vuode, se outo tunne, että hän nyt ensi kerran elämässään nukkui vieraan katon alla, katuhälinä, joka yön hiljaisuudessa taasen selvemmin kuului, ei korvialumpeuttavana tärinänä niinkuin päivällä, vaan kaukaisena kohinana ja jymynä — nämä kaikki estivät hänet sitkeästä, syvästä unesta. Hän vaipui vain puolihorroksiin, josta päivän koittaessa heräsi väsyneempänä ja alakuloisempana kuin maata mennessään.
Vanha setä nukkui vielä, täti istahti vuoteelle ja suuteli Leenan poskea. Magdaleena meni ulos raittiiseen aamu-ilmaan ja etsi tien rautatieasemalle. Hän osti luukulta piletin, ja kun juna tuli kohisten asemalle, hän astui junaan ja painautui pelokkaana vaunun soppeen.