Linnut eivät laulaneet, mutta pitivät muuta äänekästä melua; auringon valo levisi räikeänä pensaiden ylimpäin lehvien ja puiden latvojen lomitse sille metsätielle, jota Magdaleena kulki. Maantie, jolla vastaantulijat olisivat voineet häiritä häntä, oli kaukana, vanhempien silmät eivät seuranneet häntä enää, Franzlin ystävällinen loruaminen oli jo ajat sitten lakannut kuulumasta. Magdaleena tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän tunsi kyllä tyydytystä siitä, että oli voinut osottaa luonteen lujuutta sekä vanhemmilleen että Franzlille ja että hän oli voinut suunnata elämänsä isänkin hyväksymällä tavalla. Mutta kuinka tunnollisesti kaikki harkitseekaan, kohtalolleen ei sittenkään voi mitään. — Se oksa, jonka hän tätä ajatellessaan oli pensaasta taittanut, oli jo aikoja sitten luisunut pois hänen kädestään. Hän tunsi kipeästi, kuinka työlästä on, kun pää on kutsuttava taisteluun sydäntä vastaan ja tunteet täytyy järjellä hillitä. Pari suurta kyyneltä tunkeutui hänen silmiinsä ja voimakkaiden tunteiden valtaamana hän heittäytyi maahan ja äänekkäästi nyyhkyttäen — "olen kaikkia muita onnettomampi" — hieroi kasvojaan kannettavallaan kääröllä.
Niin, tällaista ei voi kukaan vastustaa, olipa tahto kuinka rehellinen hyvänsä!
Mutta pian hän hillitsi itsensä, nousi ja riensi kuin takaa ajettu metsätietä myöten suurelle maantielle. Marttyyriristin luokse asti oli hänelle vallan tuttua, hän oli nähnyt sen satoja kertoja, mutta siitä alkoi se outo avara maailma, jolta kaikki siihen pakenevat pyytävät ja toivovat onneaan. Mutta hän, joka oli saapunut elämään luvattomia syrjäteitä, tahtoi kaiken velvollisuudentunnon mukaan nöyrästi maksaa sen vaatimattoman osan, joka hänelle suodaan. Hänen täytyi ei ainoastaan olemassaolollaan vaan myöskin olemassaolonsa tähden tyydyttää Jumala ja maailma.
Kun hän oli sivuuttanut muuratun rajapylvään sateen kuluttamine tauluineen, kiinnitti tuntematon tie hänen kaiken huomionsa, tuhannet esineet vaativat katselemista ja hänen korviinsa kuului hälinää läheltä ja kaukaa. Hänen kaikki aistimensa olivat toimessa, ja ajatusten täytyi seurata lähintä ympäristöä. Hän kulki kuin uneksuen ketojen, pienien kylien ja yksinäisten talojen ohi; illan tullen hän astui erään ylängön lievettä pitkin ja lähestyi piirikaupunkia.
Kuinka hän kyseli löytääkseen tien, ja kuinka ihmiset häntä ohjasivat, sen hän muisti vain niin kauan kuin tarvitsi, siihen saakka, kunnes hän rauhattomasta ja kiirehtivästä ihmisjoukosta saapui erääseen hiljaiseen eteiseen ja kuuli katurähinän haihtuvan korvistaan astuessaan rauhalliseen huoneeseen, jonka oven pieni ystävällinen mummo aukaisi hänelle.
Huoneessa istui vanha mies karkeassa nojatuolissa. Lampun valo valaisi hänen kasvojansa ja Magdaleena tunsi hänet heti sedäksensä. Hänen kasvojensa piirteet muistuttivat joka kohdassa vanhaa Reindorferia; setä oli kuitenkin useita vuosia vanhempi ja sentähden raihnaisempi. Mutta aivan tämän eikä minkään muun näköinen on isä, kun hän saavuttaa näin korkean ijän, jota häneltä elinvoimiensa perustuksella kyllä voi odottaa. Magdaleena sitä ainakin kaikesta sydämestään toivoi, vaikkei hän ollut aivan selvillä toivottiko hän siten isälle hyvää vai pahaa.
Mummo huusi sangen kovasti ukon korvaan, kuka oli tullut; hänen täytyi se tehdä useasti, ennenkuin vanhus hymyeli ja nyökytti päätään, mutta hymy oli välinpitämätöntä ja hänen kasvoissaan kuvastui rahtunen närkästystäkin, sillä ukko ei ollut sittenkään varma oliko hän kuullut oikein. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. "Vai niin, vai niin, veli Joosefin tyttö. Ja niin suuri jo! Oikein suuri. Katsoppa Liisaa!"
"Liisa on sisareni. Hän on jo kauvan ollut naimisissa."
"Jahah, vai mennyt naimisiin."
"Minä olen Leena. Nuorin."