"Mistä sitten olet?"
"Langendorfista."
"Langendorf? Niin, olen kuullut mainittavan. Se on kai hyvin kaukana? Siellä eivät varmaankaan tunne Grasbodenin isäntää eikähän hänestä siis kannata puhua — tahi kyllä oikeastaan on tarpeellista että kerron hänestä sinulle." Hän vaikeni taas, veteli sormillaan hiuksiansa ja kysyi sitten: "Mikä sinun nimesi on?"
"Magdaleena Reindorfer."
"Eipä sentähden, että olisin utelias; mutta jos meille syntyy sopimus, niin täytyyhän meidän tuntea toisemme. Sanon siis, että Grasbodenin isäntä Föhrndorfista on minun vävyni. Hänen vaimonsa — Jumala suokoon levon lapselleni! — kuoli useampi vuosi sitten. Hän jätti jälkeensä pienen tytön, joka on nyt kaksitoistavuotias ja on aina sairastanut. Mutta sitä sinun ei tarvitse peljätä, tauti ei ole tarttuva. Kuka sen on saanut, hän saa sen yksin kärsiä. Eräs professori, jonka luona lasta käytimme, sanoi sitä hermotaudiksi, — voisi nauraa, ellei se olisi niin surullista. Sellaisia sairaita lienee kaupungissa paljonkin, mutta meidän keskuudessa vaan yksi lapsi! Pienokais-raukka tarvitsee valvontaa ja hoitoa, ja kuta vanhemmaksi hän tulee, sitä vaikeampi on hankkia hänelle sitä. Hän ei kärsi palvelijaa, joka ei seiso varpaillaan hänen edessään, ja siitä syystä on hyvin moni pian saanut matkapassin; monta oivallista renkiä ja piikaa on hänen tähtensä lähetetty pois. Niitäkään, jotka ovat aina hänen tahtoaan noudattaneet, hän ei enää ole kärsinyt, ja se on pahan pahentanut. Mutta kun minä tässä istuessani katselin sinua, juolahti mieleeni, että hän kenties hyvinkin pitäisi sinusta, jos tulisit sinne. Olen katsellut sinua, tyttöseni, hyvin tarkoin. Kun ensinnäkin nuo kaksi herraa tuolla nurkassa sinun virkeämpänä ollessasi juttelivat hullutuksiaan, puristit sinä suutasi, sillä ilveily on ilveilyä, ja oikein on, että sen huomaa. Mutta kun se sinusta näytti sopimattomalta, niin hyvin ajan kuin sisällönkin puolesta, sinä hallitsit nauruhalusi, olisitpa tarvittaissa voinut sanoa vakavan sanankin; juuri tällaista itsekieltämistä ihminen ennen kaikkea maailmassa tarvitsee ja sitä olisi lapsille jo pienestä alkaen opetettava. Sillä niin kauvan kun ne ovat silmiemme alla, voimme niitä suojella kaikenlaisista tyhmyyksistä, mutta kun olemme päästäneet heidät vapauteen, emme enää voi. On, näet, niin, tyttöseni, että jos kaikki ihmiset jaksaisivat hillitä itsensä, ei maailmassa olisi pahuutta eikä syntiä. Enhän minä, rakas lapsi, näin lyhyen tuntemisen perusteella voi päättää, minkä verran sinulla on itsekieltämisvoimaa, mutta minusta näyttää, että sinä voit hankkia kunnioitusta itsellesi, ja tyyni käytös vaikuttaa muihin rauhottavasti. Lääkärit sanovat, että kylpy- ja vedenjuontiparannuspaikoissa veden ominaisuudet vaikuttavat meihin tehden meidät joko terveiksi taikka sairaiksi; paljon suuremmalla syyllä voimme sanoa että ihmisten hyvyys tahi pahuus vaikuttaa lähimäisiin joiden kanssa he alinomaa seurustelevat. Soisin että päättäisit lähteä kanssani katsomaan pientä tyttöämme. Sinun katseesi on tyyni ja vakava. Hillitsevä katse on Jumalan lahja, se vaikuttaa monasti silloinkin, kun kaikki sanat ovat voimattomia. Niin, niin!" Hän veteli jälleen sormin valkeita hiuksiaan ja sanoi huokaisten: "Oh, sinun kanssasi on vaikea puhua, sinä et kysy etkä virka mitään."
"Enhän tiennyt, oletko sinä lopettanut. Sitä ennen ei minun sopinut puuttua puheeseen."
"Se oli erehdys. Pitäähän minun haastaa, ettei keskustelu katkeaisi, mutta sinä istut siellä mykkänä Ja pakotat minut puhumaan enemmän kuin kykenen."
"Mitä sitten sanoisin? Olisin onnellinen, jos tapahtuisi sinun luulosi mukaan. Mutta ken sen tietää, voiko pieni tyttö minuakaan kärsiä?"
"Mutta sinä suostut kuitenkin seuraamaan minua?"
"Suostun."