"Minuako?" kysyi Magdaleena kummastellen.
"Tule, minä puhun sinulle Burgerlista." Hän astui edellä.
Heiner seisoi puutarhaportin luona ja katsoi aidan yli. Vaikka hänellä oli vapaa ilta, hän oli kuitenkin pysynyt kotosalla ja kierrellyt taloa. Kun hän nyt näki isännän ja Magdaleenan katoavan puiden taakse, mutisi hän kiroussanoja ja toivotti ensinmainitulle jos joitakin tapaturmia. Sitten hän kääntyi pois kiukuissaan.
Kaivolta kuului helakkaa naurua. Puolihöperö karjapiika Traudel istui kaivonkannella ja oli nähnyt kaikki; hän nauroi ja osotti puutarhaan.
Heiner kohotti suutuksissaan kättään, mutta malttoi mielensä, tyytyi ainoastaan sylkäisemään häntä kohden, astui sitten hitain askelin pihamaan yli ja portista ulos.
Keskellä puutarhaa oli lehtimaja ja siinä pöytä ja pari rahia tuuheiden lehtiköynnöksien verhossa. Grasbodenin isäntä istahti toiselle, Magdaleena toiselle rahille.
"Ei tarvitse hukata aikaa minun tähteni", sanoi isäntä osottaen Magdaleenan ompelukseen, "sitä en pyydä, sellaista työtä tehdessä voi vallan hyvin kuunnella. Sinä olet ahkera! Se on oikein. Sanon sinulle, että koska olet pitänyt niin hellää huolta pienestä tytöstäni ja ollut hänelle hyvä toveri, niin on oikeus ja kohtuus, että saat tietää sen, minkä kaikki paikkakuntalaiset tietävät, nimittäin, kuinka tuo orpo raukka sai vaikean tautinsa. Ihmiset sen usein unhottavat selittäessään hänen itsepäisyyttään pahoin päin ja moittiessaan häntä. En puhu siitä mielelläni, mutta sinä olet sekä lapseltani että minulta ansainnut sellaisen luottamuksen, ettei sinun tarvitse kuulla sitä muilta, ja minulta sen kuulet aivan totena ilman valheellisia lisäyksiä.
"Burgerl on ollut heikko syntymästään saakka, mutta hän oli kuitenkin terve, kunnes viisi vuotta sitten tapahtui muutos. Hänen äitinsä oli siihen aikaan sairas, sairaampi kuin me, hänen läheisimpänsä, huomasimme ja hän itse tunsi. Hän ei pysynyt vuoteessa, mutta väsyi pienimmästäkin ponnistuksista ja istui usein päivät pääksytysten liikkumatonna suuressa nojatuolissa. Sinä vuotena oli kovin sateinen kesä ja niin ilkeä sää, että se saattoi tehdä vahvimmankin sairaaksi. Mutta äkkiä tapahtui ilman muutos, tuli kaksi selkeää päivää, aurinko loisti kirkkaasti ja lämpimästi. Vaimoni sai aamulla halun matkustaa vanhempiensa luo Hinterwaldeniin ja ottaa pienen Burgerlin mukaansa. Hän pyysi minun valjastuttamaan hevosen ja minä tein sen mielelläni, sillä luulin matkan virkistävän häntä. Nostaessani hänet rattaille ja asettaessani pienen Burgerlin hänen rinnalleen ei minulla ollut pienintäkään onnettomuuden aavistusta.
"He saapuivat Hinterwaldeniin minkäänlaisitta vastuksitta. Vaimoni iloitsi saadessaan taas tavata vanhempansa ja nämä iloitsivat tyttärensä ja tyttärensätyttären vierailusta ja pitivät heitä luonaan, kunnes päivä teki laskuaan. Mutta kun he paluumatkalla hongikon läpi ajaessaan saapuivat sille paikalle, josta tie laskeutuu tasangolle, tuli vaimoni äkkiä niin kipeäksi, että hänen täytyi huutaa ajajaa seisauttamaan, hän ei mitenkään sietänyt rattaiden tärinää. Ajajan täytyi laskeutua pois rattailta ja nostaa hänet ruohikolle tien viereen. Pieni Burgerl huusi ja itki eikä tahtonut erota äidistään. Ajajalla ei ollut muuta neuvoa kuin nousta jälleen rattaille ja ajaa kotiin minkä suinkin ennätti tuodakseen minulle sanan, kävipä hevosille kuinka kävi.
"Sillä välin sairas vaimoni makasi metsässä autiolla ja synkällä paikalla, jonka ohi ei päiväkausiin aja ketään muita kuin meikäläisiä ja jossa puidenkerääjätkin ani harvoin liikkuvat. Illan synkistyessä täytyi yksinäisyyden tuntua siellä kauhistuttavalta. Sairas sai äkkiä kuolonkamppailun ja peljästyneen lapsen täytyi olla sen todistajana. Hän näki äitinsä vavahtelevan kouristuksissa eikä kaikella tuskaisella huudollaan ja itkullaan saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi. Hän huomasi ettei äiti kuule eikä tunne häntä."