Hän käänsi selkänsä rengille ja astui ripeästi pois. Mutta kun hän tunkeutui pensas-aidan aukosta puutarhaan, hän tapasi äkkiä Magdaleenan, punastui ja kysyi: "Kuulitko, mitä puhuimme?"
Magdaleenan kasvot lensivät punaisiksi. Hän ojensi kätensä ja osotti paikkaa, jossa miehet olivat seisoneet: "Noin kaukaa? Olisiko minulla niin pitkät korvat?"
"Älä pahastu. Näytti vain siltä kuin uteliaisuus eikä sattuma olisi tuonut sinut tänne, ikäänkuin olisit edeltäpäin tietänyt, mistä me puhumme, — se minua harmitti; sillä puhuimme sinusta. Heiner on iskenyt silmänsä sinuun."
"Vai niin? Mutta, isäntä, jos sinä aiot minua varottaa hänestä tahi taivuttaa häneen, niin saat säästää sanasi, minä en tahdo tietää kenestäkään."
"Se on oikein ja viisaasti."
"Niin minäkin luulen. Mutta en olisi uskonut, että sinä teet niin pikaisesti päätelmiä, enkä myöskään sitä, että sinä sekaantuisit asiaan, joka koskee ainoastaan kahta henkilöä, joilla kummallakin on oikeus päättää omassa asiassaan."
Tyttö kääntyi pois ja jätti isäntänsä yhtä rutosti kuin tämä oli jättänyt Heinerin.
Vanha Seferl seisoi eteisessä ja näki Magdaleenan saapuvan pikaisin askelin, posket punaisina; isäntä astui jäljessä hitaasti ja närkästyneen näköisenä.
"Oletteko riidelleet?" kysäisi vanhus.
"Emme suinkaan", sanoi Magdaleena.