Vaimo nyyhkytti kiivaasti. Vanha Reindorfer pyyhki silmiään oikealla kädellään, sitten hän kohotti sen juhlallisella vakavuudella: "Ja sentähden sanon sinulle nyt, että kaikesta sydämestäni annan sinulle kaikki anteeksi, niin totta kuin itse toivon kerran, että Jumala ja ihmiset minulle anteeksi antavat. Amen!"
Hän laski vapisevan kätensä vaimonsa käteen, vaimo puristi sitä katsoen samalla mieheensä himmenevillä silmillään. "Rakas Joosefini, kaikki on siis tullut hyväksi jälleen ja hyvänä pysyy. Toivoisin vain että vielä voisin elää yhden elämän sinun kanssasi — näkisit sen silloin toisenlaisena." Hän itki hillittömästi.
"Älä kiihota itseäsi, pastori kutsuu jo talonväkeä."
"Jääthän minun luokseni, Joosef, jääthän väenkin nähden. Onhan nyt toinen hääpäivämme, meidän hääpäivämme."
Pastori oli ollut ulkona ja saapui nyt lukkarin ja talonväen seuraamana. Ojentaessaan sairaalle kirkonlohdutuksen astui hän itse askeleen lähemmäksi syrjäyttämättä Reindorferia, ja kun rahvas meni ulos, viittasi hän tälle hiljaa tervehtien, että hän jäisi paikoilleen.
Kului kotva väen mentyä, vaimo hengitti tyynemmästi, hänen kätensä irtautui miehen kädestä, hän nukkui. Reindorfer meni hiljaa vuoteelta pöydän luo ja tarttui kynään. Hän oli kirjottanut Magdaleenalle, kuinka äiti jaksoi, ja pyytänyt häntä rukoilemaan kuolevan puolesta. Nyt hän vielä lisäsi, että äidille oli annettu kuolinsakramentti ja että hän itse oli koko sydämestään anteeksi antanut.
Hän ei päättänyt kirjettä. Huoneessa tuntui niin tukahuttavalta; hän hiipi hiljaa pihamaalle ja veti muutamia syviä henkäyksiä.
"Hänen katumuksensa minua melkein vaivasi", puheli hän itsekseen. "On sydäntä lamauttavaa katsoa kuolevaa, joka pian on lakannut olemasta. Voisihan aikaisemminkin paljastaa toiselle sydämensä mutta se ei pääse sanoiksi, ennenkun kaikki on mennyttä; me kätkemme sen itsellemme, se jää sanomatta ja kuulematta. Herrani ja Jumalani! Kuinka suurella vaivalla meidän täytyykään täällä kulkea syntymästä kuolemaan! Niin, meidän pitää todellakin armahtaa toisiamme! Rakkaudesta en tahdo kuulla puhuttavan; se hakee syitä ja sillä on tarkotuksensa, mutta armahtavaisuus ei niitä kysele, se tyytyy kunhan on vain lähimäinen. Niin, keskinäinen armahtavaisuus on paras kaikista!"
Hän kuunteli hartaasti. Ei kuulunut mitään, mutta hän riensi hiljaisin askelin vaimonsa kuolinvuoteen luokse.
* * * * *