Varhain seuraavana aamuna Florian oli valmis lähtemään myllyltä.
"Minnekä taas?" kysyi mylläri synkästi. "Eivätkö sinun kuljeksimisesi koskaan lopu? Pitääkö sinun joka päivä uusilla keksimilläsi ilkitöillä tahria nimeäni? Ja aina täytyy peljätä, ettet noilta retkiltä enää hengissä palaa. Huomaa toki, että niin raivo mies lyödään lopulta kuoliaaksi."
"Ole ymmärtäväinen, Flori, minä rukoilen sinua, ole ymmärtäväinen!" puheli myllärin vaimo.
"Älä sure, äiti", sanoi nuorukainen ja kääntyi sitten isäänsä. "Jos he lyövät minut kuoliaaksi, surisinko minä sitä? Tiedät varsin hyvin, minkälaisen arvon annan elämälleni. Mutta älä toraile, sinulla ei ole siihen mitään oikeutta; sillä saanhan minä olla samanlainen kuin sinäkin olit."
"Minä en ollut koskaan sellainen", kiivastui mylläri.
"Voihan olla, että minä menen vielä pitemmälle. Sentähden sinulta meni helpommin; minun täytyy ponnistella kaikin voimin. Jumalan haltuun!"
"Tee minun mielikseni", rukoili äiti, "ole yksi päivä kotona, yksi päivä vain."
"Kotona on ikävä."
"Sano edes, minne menet", kehotti mylläri.
"Heh, tiedänkö minä, minne jalat sattuvat viemään. Hyvästi!"