Siellä on asumuksia ensin toisistaan kaukana, sitten yhteen koottuina muodostaen keskelleen kadun, josta haaraantuu poikkikatuja. Yksi näistä johtaa kirkon luo, joka kirkkotarhan keskeltä kohoaa kylän muita rakennuksia korkeammalle. Lähellä kirkkoa on puusepän työhuone, jonka ikkunat ovat hautakumpuihin ja risteihin päin, ja sieltä kuuluu höylän pitkällistä suhinaa. Kirkkotornin kello lyö jokaisen neljännestunnin kuluttua, ja määrätyillä päivän hetkillä kuuluu sieltä rukoukseen kehottava soitto. Silloin päät paljastuvat ja kädet liittyvät ristiin, oltiinpa sitten kedolla tai kotosalla, tallissa tahi puutarhassa. Ja säteilevän ristin alla oleva kello mittaa jokaisen hetken taivaan suomana lahjana.
Ken saapuu ensimäistä kertaa tällaiseen kylään, astuu pieneen kirkkotarhaan ja kuulee säännölliset kellonlyönnit kaikuvan vähäiselle ahtaasti asuvalle seurakunnalle, eläville sekä kuolleille, hän voi helposti kuvitella, että sama tunne, joka valtaa hänet, paikkakunnan asukkaiden harrastuksille ja huolille vieraan ihmisen, vallitsee näitäkin kirkontornista valuvana siunauksena, tunne siitä, että ajassa eläessämme olemme samalla aikojen herran silmän alla, iankaikkisen välittömässä yhteydessä. Rakas, valoisa maa näyttää olevan erillään maailman kaikkeuden sekasotkusta, olentoamme painava ilmakin huokuu hartautta, ja jokainen hengenveto lisää poveen varmuutta, että olemme kaikessa turvatut ja vartioidut.
Se on haihtuvan hetken välitöntä vaikutusta, joka silmänräpäyksen ajan ilahduttaa matkustajaa. Aika ei ole täälläkään paikoillaan seissyt, vaikkei hän huomaa sen jälkiä. Kellojensoitto ja tuntien lyönti kehottaa kyllä paikkakunnan asukkaita sekä ajallisiin että aikaa korkeampiin harrastuksiin, mutta kun he kuulevat sitä joka päivä, he tottuvat siihen, mutisevat rukouksensa, surevat menneisyyttä ja pelkäävät tulevaisuutta.
Jos ajattelee luontoa iäisesti toimivana nykyisyytenä, vailla menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden pelkoa, valtaa ihmismielen arvottoman katoavaisuuden tunne. Antaapa matkustajan palata jonkun ajan kuluttua. Silloin oli sellaista, ja kuinka peräti toisenlaista on nyt! Jo toisella käynnillä heräävät paikkaan kiintyneet muistot, ja sydämen täyttää alakuloisuus. Vanhat olivat oikeassa, heidän sankariensa täytyi juoda unhotuksen virrasta tullakseen kuolemattomiksi.
Ensi kerralla näemme paikkakunnan selvällä päivällä kirkkaassa kotoisessa valossa. Päivänpaisteessa näyttää tuollainen pikku kylä sangen siistiltä, valo tunkeutuu huoneihin, loistaa ikkunaruutujen läpi ja tulvaa laajana virtana jokaisesta avatusta ovesta; ulkona kimaltelee se hautakivillä ja risteillä. Aivan toisin on, kun taivas on pilvessä, ja hellittämätön sade jatkaa yksitoikkoista ja synkkää soittoaan. Vaikka sade onkin hyödyksi pelloille ja niityille, ihmiset ovat kuitenkin kärsimättömän näköisiä, koska heidän täytyy pysytellä ahdas-ilmaisissa huoneissaan, asunnotkin tuntuvat likaisilta ja epämukavilta ja haudoilta näyttää kohoavan mädäntymisen höyryjä. Mutta on myöskin reippaan-iloisia sadesäitä: pilvi kohoaa äkkiä ja ryöpsäyttää pian vettä maan hedelmöittämiseksi, jonka jälkeen lehahtaa heti kirkas päivänpaiste, ja nauraen puistellaan silloin sadevesi hartioilta.
Tällaisella ryöppysateella Florian lähestyi edellä kuvattua Zirbendorfin kylää. Ilta-aurinko purppuroi kiitäviä pilviä, jotka lähettivät hänelle tämän märän tervehdyksen. Hän päätti mennä ensiksi kylän kapakkaan, sillä tietysti täällä kuten kotipuolessakin ahkerat ovat työssä ja hylkiöt krouvissa, ja hän uskoi varmimmin löytävänsä etsittävän täytetyn pikarin takaa. Kunnan ravintola oli huomattavin, ja hän alkoi sieltä. Mutta siinä ei ollut ketään eikä kuulunut tulevankaan, sentähden hän maksoi viinin ja lähti halvempia kapakoita tarkastelemaan.
Hän löysikin kylän toisesta päästä yhden niin inhottavan näköisen pesän, että se herätti parhaita toiveita. Hän astui katon alle ja huomasi, että sisäpuoli täytti ulkopuolen herättämät toiveet. Seinät olivat likaiset ja samasta syystä oli tavallisen ihmisen mahdoton käyttää tuolia ja pöytää. Rääsyihin puettu vanha akka hääräili tarjoilijan toimessa niiden vieraiden luona, joiden luonto salli nauttia täällä jotain, ja kyllä hekin olivat samanlaisia. Miehiä ja nuorukaisia tahratut nutut yllä, ne könöttivät pöytää vasten ja katsoa tuijottivat eteensä tylsin silmin tahi kirkuivat naapureilleen hurjin katsein ja kasvoja väännellen. Emäntäkin otti osaa heidän toraansa, ja hänen puheestaan pääsi siihen vakuutukseen, että vieraat olivat "roistoja, rosvoja ja rutkaleita", jotka tahtovat pettää eukko parkaa juomalla enemmän kuin suostuvat maksamaan.
"Tuollaisten kanssa minulla ei ole mitään tekemistä", ajatteli Florian aikoen kääntyä pois. Mutta hän huomasi silloin paksun tupakansavun keskeltä vieraan, joka istui erikseen nurkassa yksinäisen pöydän ääressä ja saattoi hyvin olla hän, jota nuorukainen etsi. Florian astui siis muitta mutkitta sinne ja istui tämän miehen vastapäätä.
Vakinainen vieras ei nähtävästi luonut häneen mitään huomiota. Mutta kun hän näki, että uusi tulokas katseli häntä synkin katsein, muuttui se kahdenpuoliseksi. Tämä tarkastus vahvisti Floriania siinä uskossa, että hänen edessään oli Leutenbergerin Urban. Tuo vastapäätä istuva mies oli tavattoman vahvarakenteinen, ja hänen kasvoistaankin jo näki, että hän oli väkevä. Kun hän liikutti jotakin lihasta, näytti kuin olisi ryöminyt hänen ihonsa alla, ja hän sai punaisia pilkkuja niinkuin kovan puristuksen jälkeen. Hän oli käärinyt paidanhihansa; hänen arveluttavan voimakkaat käsivartensa eivät vaatetta kaivanneetkaan, sillä niitä verhosi tiheä karva. Hänen otsansa oli matala, silmät vesiharmaat, nenä suora ja mahkurainen, naama leveä, pöhöttyneet huulet — siis sangen törkeä muoto.
Hän rykäisi ja sylkäisi yli pöydän keskelle huonetta, aivan vastassa olevan vieraan sivutse.