Leutenbergeriläinen heitti häneen hämmästyneen silmäyksen ikäänkuin huomauttaakseen, että kuinka hän uskaltaa sotkeutua kahden tällaisen miehen puheeseen. Muuten hän ei ottanut huomautusta ollenkaan pahakseen, kääntyi sitten Florianiin ja sanoi: "Huomenna kamppailemme, tapaat minut täällä aikaiseen, jollei" — hän kurtisti taas silmiään — "sinulla ole niin kiire, että sinun täytyy jo tänä päivänä mennä."
Hän säesti sanojaan ystävällisellä kädenpuristuksella, joka vihloi koko käsivartta, mutta Florian vastasi yhtä hyväntahtoisesti ja huomasi tyydytyksekseen, että Urban katsahti oudoksuen hänen käteensä. Sitten hirviön suu vetäytyi nauruun, ja hän sanoi: "Kyllä sinä tulet. Hyvää yötä kaikille!"
Hän oli tuskin mennyt, kun useasta pöydästä huudettiin Florianille:
"Sinä saat kovan kylvyn!"
Nuorukainen oikaisihe suoraksi. "Kehen se koskee? Mitä teillä on siinä tekemistä? Kuka teistä on oikeutettu puhumaan siitä? Kenties säälitte minua pelotellaksenne edeltäpäin? Urbanin läsnäollessa ette uskaltaneet nauraa, vaikka hänessä olisi kyllä ollut nauramista. Älkää luulko, että saatte tirskua minulle. Jättäkää, etten heti näytä teille, mihinkä kelpaan; voisihan pistää päähäni, että istutte täällä kovin ruokottomina, ja minä viskaisin teidät ulos joka ainoan."
Hän odotti kotvan aikaa, mutta kukaan ei tuiskahtanut, luultavasti pelosta, että he joutuisivat entistä tuskallisempaan asemaan. Florian maksoi mitä oli nauttinut ja meni.
"Hihihii", kikatti emäntä, "kyllä ne huomenna kuumentavat toistensa korvat."
"Suon heille kummallekin kaiken mahdollisen löylyn", sanoi eräs kyttyräselkäinen kutistunut päiväläinen. Kun Florian oli mennyt krouvista, hän huomasi Leutenbergerin astuvan kylältä vievää tietä myöten. Hän päätti aikansa kuluksi seurata tätä miestä ja astui siis kappaleen matkaa hänen jäljestään.
"Tämä oli tyhmästi", sanoi hän jonkun matkan päästä taakseen katsottuaan ja nähtyään kauas jääneen kylän. "Hän tietää kyllä majapaikkansa, mutta minä en voi olla kedolla yötä." Mutta kun takaisin kääntyminen näytti olevan yhtä turhaa, hän jatkoi matkaansa jättämättä Urbania näkyvistään.
Oli uuden kuun aika, mutta yö oli tähtikirkas, muutamia yksinäisiä pilviä liiteli hitaasti taivaalla peittäen sieltä täältä laajoilta aloilta taivaslaen palavat valot, mutta maan pinta pysyi kuitenkin kaikkialla valoisana. Korkea vuori kohosi vaeltajain eteen. Metsä näkyi vain häämöttäen, ainoastaan jotkut yksityiset jyrkänteen äyräillä kasvavat puut saattoi selvästi havaita, muu kaikki oli sekavaa massaa, näytti kuin valtaavat sammalikot verhoaisivat vuorta. Paljaat kallioseinät sitä vastoin hohtivat melkein kirkastettuina. Jyrkänteen puolitiessä oli pieni tölli, joka kait oli äskettäin maalattu, koska se hohti lumivalkeana hämärän läpi.
Leutenbergerin Urban alkoi kiivetä vuorta ylös; pian hän katoaisi puiden varjoon. Florian kiirehti päästäkseen häntä lähemmäksi. He olivat äänenkantaman päässä toisistaan, kun Urban pysähtyi hengittämään pienen töllin luona. Hän oli pari kertaa katsonut ympärilleen ja pysähtynyt äkkiä, niin että Florian oli vähällä ilmaista itsensä, mutta hän arvasi olla varuillaan.