He seisoivat nyt töllin edessä. Matala aita ympäröi pientä puutarhaa, peltotilkkua ja muutamia puita. Se ei suinkaan kyennyt suojelemaan vähäistä viljelystä, olipahan vain rajana, jonka piiristä omistaja saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko alueensa, joko lohduttaakseen itseään vähällä omaisuudellaan tahi pitääkseen sitä aina huomattavana todistuksena siitä, kuinka köyhiä he olivat. Aivan niiden kuusien takana jotka kasvoivat aitauksessa oli metsän aukeama.
Pienessä puutarhassa oli lehtimaja, jota verhosivat tiheään toistensa ympäri pujottautuneet pavut ja muut köynnöskasvit. Se oli aivan rakennuksen seinän vieressä, ja töllin ainoan huoneen akkuna oli majan lehtiholvin alla. Urban astui aidan yli ja meni lehtimajaan; Florian sai siitä rohkeutta nousta toisesta paikasta ja hiipiä aivan lähelle häntä.
Urban iski ikkunaan puristetulla nyrkillä.
"Jesus, Maria!" huusi naisen ääni sisästä. "Kuka siellä?"
"Minä olen, Urban. Enkö sanonut, että tänä päivänä tulen? Nyt olen täällä. Anna Everlin tulla ikkunan luo!"
"Everl ei ole kotona, — lähetimme hänet pois, — hän on sukulaistemme luona Bergdörflissä."
"Jos se olisi totta, noutaisin pienen sydänkäpyni sieltä; sitä ei voisi kukaan estää. Te ette vielä tunne Leutenbergerin Urbania, kun hän on jotakin saanut päähänsä! Mutta minä tiedän, että hän on kotona, minulla on ollut tähystäjä. Sen jälkeen kun hän tuli veljensä kanssa kotiin, hän ei ole poistunut töllistä."
"Hän on sairas."
"Mitä sanot? Avaa ikkuna! En ymmärrä puhettasi ruudun läpi. Joudu, muuten nostan sinut ulos ikkunalaudan kanssa!"
Ikkuna aukaistiin.