Florian näki hämmästyen, että tämä oli lapsi, noin kolmentoistavuotinen tyttö, silmät itkussa, paljain jaloin, pukuna ainoastaan paita ja alushame. Hän oli kaunis lapsi, rehevät vaaleat palmikot maidonvalkeiden kasvojen molemmin puolin, mustissa syvissä silmissä omituinen tuli.
"Jumala auttakoon minua kurjaa vaimoa, etten tule hulluksi!" huusi vanha vaimo värisevin huulin. "Toisen lapsenlapseni olet pieksänyt raajarikoksi, tahdotko nyt turmella toisenkin? Sinä viheliäinen nylkyri ja lasten raiskaaja, jospa et enää koskaan päivän valkeutta näkisi!"
"Ratise vain, ämmä", nauroi Urban, "meidän on sitä parempi haastella." Hän kääntyi lapseen päin. "Mitä minä tahdon? kysyit sinä. Mitähän minä tahtonen? Hyväillä sinua luonnollisesti, koska sinä olet pieni morsiameni."
"Minä en tahdo olla sinun morsiamesi."
"Ohoh, miksi et? Siellä koulun ylimmällä luokalla istuu monta muutakin tyttöä, jotka ovat olleet ystävällisiä minulle. Kysy vain, he ovat ylpeitä siitä, että minä heitä hyväilin; sillä tiedä, Everl, että minä olen koko maan väkevin mies."
Tyttö nauroi vihassa. "Pitääkö sinun olla maan väkevin lyödäksesi veljeni Tonin, joka ei ole viittäkään vuotta minua vanhempi? Jospa hän olisi ollut täysikasvuinen!"
"Jos hän ei olisi tullut meidän väliimme, sinun ja minun, ei hänelle olisi käynyt niin pahasti; mutta saat nähdä huomenna, että minä voitan häntä tanakammatkin; tänä päivänä on saapunut eräs, joka tahtoo tapella kanssani."
"Onko tullut?" kysyi tyttö. "Hän on jo siis täällä — jo täällä!" Hän puristi ilon vallassa käsivarsiaan rintaansa vastaan.
"Kuka? Tunnetko häntä?" kysyi Urban kummastuen.
"Siitä alkaen kun sinä et ole minulle rauhaa antanut", sanoi lapsi terävällä äänellä, "olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että hän lähettäisi taivaasta väkevän enkelin, joka tekisi sinut pieneksi", — heikko nyrkki puristui, — "oikein pieneksi! Ja nyt hän on täällä!"