Hautausmaan veräjällä mylläri ja vanha Reindorfer tapasivat toisensa; muut saattajat väistyivät syrjään ja antoivat heidän kahden kulkea. Mylläri nosti hattuaan ja mutisi epäselviä tervehdyssanoja.
Mutta vanha Reindorfer viittasi takana oleviin hautoihin ja sanoi katkerasti: "Kaksi on nyt sentähden vainajana, siinä on paljon kerrakseen, vai kuinka?"
Mylläri koetti tavata hänen kättään. "Reindorfer", — hän puristi vasenta kättä rintaansa vastaan, — "täällä povessa, täällä povessa…! Ah, köyhänä maankiertäjänä olin onnellisempi!"
Hän, kyläkunnan rikkain ja ylpein!
Vanha Reindorfer ei vetänyt pois kättään, ja he kulkivat näin muutamia askeleita. Mutta huomatessaan että pastori aikoi lähestyä hän irrotti heti itsensä. "Minä säälin sinua", sanoi hän, "mutta muuhun ei minua kukaan taivuta. Katumuksesi on tullut väärää tietä eikä vaikuta mitään." Hän kääntyi ja meni.
Mylläri oli tapansa mukaan kuunnellut pää painuneena eikä hän kohottanut sitä koko kotimatkalla. Kenties hän kuunteli nyyhkyttävää vaimoa, joka kulki hänen rinnallaan? Hän sai siitä vielä vähemmän rohkeutta katsoa ylös.
Kansajoukko oli vähitellen poistunut, ja kun kirkkotarha oli aivan tyhjä, hiipi Everl piilopaikastaan nuorukaisen avatun haudan äärelle. Hän laskeutui polvilleen, otti poviliinastaan pienen kukkaisvihkon, joka oli tehty vuoren jyrkänteen reunalla kasvavista metsäkukista, ja pudotti sen arkunkannelle.
Sitten lapsi rukoili kauan; vasta kun haudankaivaja tuli lapioineen hautaa peittämään, hän poistui arkana haudalta ja lähti kotimatkalle. Ja mitä hän vei mukanaan? Sen lujan luottamuksen, ettei tämän maailman pienimpiäkään voida rankaisematta loukata, koska hyvät ja auttavat ihmiset asettuvat heidän puolustajikseen: yksi heistä oli antanut siitä veritodistuksen.
Lyhyt, äkkiä keskeytynyt olemassaolo, hukkaan joutunut, hävinnyt ihmiselämä oli kätketty tuohon kylmään maahan, niiden kaikkien suremana ja valittamana, jotka näkivät, kuinka se kehittyi ja loppui; mutta nyt jo sammal peittää hänen hautaansa, pian hänen muistoansakin.
Mutta pienen Everlin mielessä hän elää kauan kuolemansa jälkeenkin yhtä nuorena, terveenä ja voimakkaana kuin silloin, kun hän, koko maan kaunein ja väkevin nuorukainen, onnettomuuden hetkellä kuolemaa uhaten näytti verrattoman voimansa ja jalon uhrautuvaisuutensa. Ja hänen lapsensa ja lapsensalapset kertovat ihastuksella Langendorfin myllärin pojasta.