"Ei se tapahtunut ainoastaan Burgerlin tähden! Taivas tokiinsa, jos joku on naisiinmenevä, kyllä hän takertuu pian yhteen heistä, syrjäyttää kaikki arvelut ja luulee kenties olevansa aivan rehellinen ottaessaan lapset puolustuksekseen ja vakuuttaessaan, että täytyy mennä uusiin naimisiin lasten tähden. Mutta jäljestäpäin nähdään monesti, että se oli ollut tyhjää puhetta. Minusta ei siihen nähden tarvinnut olla mitään pelkoa, sillä minä opin avioliitossa vieromaan naisia. Katso vain kummastellen, niin se oli. Jos kenenkään, luen sinut kotiväkeeni, ja jos minä olen kerran ennen uskonut sinulle asian, jonka kaikki muut jo tiesivät, mutta jonka he olisivat voineet väärennettynä kertoa sinulle, niin kerron sinulle nyt jotakin, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä itse, ei edes hänkään, joka olisi ollut lähin sitä tietämään, nimittäin appeni. Muut, joita asia koski, ovat kuolleet. He vain sen aluksi tiesivätkin; minä sain sen tietää vasta jälkeenpäin. Jos asia olisi ollut päinvastoin, olisi se ollut parempi minulle, luultavasti myöskin eräälle toiselle!
"Isästäni en muista mitään, sillä hänen kuollessaan olin minä vielä aivan pieni, tunsin vain äitini. Hänestä olin ylpeä. Hän oli suuri, voimakas ja erittäin kaunis nainen, suora ja käskevä, kukaan ei uskaltanut mukista häntä vastaan. Hän hallitsi ja vallitsi Grasbodenissa kuin mies, ja rahvas sanoi, että hänellä olikin miehen ymmärrys. Kenties olikin, ainahan sillä on jokin arvonsa; mutta sekin on varma, että hän työnsi ymmärryksensä asioihin, joissa sillä ei ole ollut sijaa koko tämän maailman aikana.
"Hän oli tarkoin järjestänyt ja jakanut kaikki tehtävät kutakin päivää, viikkoa, kuukautta, vieläpä koko vuosiakin varten. Hän ei selaillut allakkaa ainoastaan löytääkseen siitä juhlapäivät; hänellä oli siihen merkityt päivänsä hedelmäpuiden tukemista, juurikasvien istuttamista, lehmäin poikimista ja sikojen lättiin sulkemista varten. Ja kun minä olin tullut naima-ikään, ei sitäkään saatu laiminlyödä: minun täytyi, jos ei muun niin ainakin hyvän järjestyksen tähden, mennä avioliittoon.
"Äitini oli tietysti etsinyt minulle vaimon, eikä vastaansanominen olisi auttanut mitään, vaikkapa minulla olisi ollut siihen haluakin. Mutta paikkakunnan tytöistä ei kukaan erityisesti miellyttänyt minua; minä olin kömpelö heidän seurassaan enkä osannut laskea sellaista leikkiä, jonka tilaisuuden sattuessa saattaisi kääntää todeksi. Sentähden en ollenkaan pannut pahakseni, kun äiti otti asian omille hoteilleen; minä päinvastoin täydellisesti luotin hänen viisauteensa. Hän suoritti pian valintansa. Köyhät ja vähäpätöiset eivät voineet tulla kysymykseenkään, eikä koko lähiseudulla ollut meidän veroistamme muita kuin Halden isäntä Hinterwaldenista; hänen ainoa tyttärensä olikin silloin naimaiässä. Äiti piti sitä hyvänä merkkinä, ja Halden emäntä katsoi kohtuulliseksi, ettei hänen Loisiaan saa kukaan muu kuin Grasbodenin poika. Ymmärtävät ihmiset suuntaavat mielellään toimintansa viisaussääntöjen mukaan, ja kaikkien suosituimpia niistä on: 'Vesi vertaistaan, kala kaltaistaan.' Sen perustuksella työnnetään usein yhteen kaksi aivan erilaista henkilöä. Mutta kun kerran äidit ovat siitä sopineet, on heillä sata keinoa sitoakseen kaksi niin kokematonta ihmistä kuin minä ja vaimoni saman kuorman eteen, vaikka jo alusta pitäen yksi pyrki sinne toinen tänne.
"Kun ensimäisen kerran kävimme Haldessa, olin minä juhlapuvussani, eikä siinä saanut olla pienintäkään tomun hiventä, ei poimua eikä kurttua! Äitini ei koko matkalla ottanut pois silmälaseja nenältään. Lois näyttäytyi sitä vastoin jokapäiväisissä tamineissa, luonnollista kyllä, koska häntä piti heti ylistettämän uuraaksi taloustoimien tekijäksi. Mutta hän oli siitä huolimatta niin soma ja siisti, että hänessäkin saattoi huomata äidin huolenpidon jäljet. Oli kuin me kumpikin olisimme olleet huolellisesti laatikkoon sijotettuja nukkeja. Tyttö tietysti oli ystävällinen minulle, sitä vaati kohteliaisuus. Vähitellen meidät, kumpikin äitinsä välityksellä, työnnettiin keskusteluunkin toistemme kanssa, ja vihdoin minä mielistyin nuoreen tyttöön, joka oli yhtä hämillään kuin minäkin. Hän oli kaunis, eikä ole mikään ihme, että minä jäähyväisiä ottaessa hänen silmiinsä katsoessani tunsin tavatonta liikettä mielessäni, kun siinä syntyi ajatus: hän on minun!
"Sitten ei kulunut kotona ainoaakaan päivää, jolloin äiti ei olisi puhunut Loisista kaikenlaista hyvää ja kaunista. Ja minä luulen, että Loisin äiti puhui samoin minusta. Jos olisi totta, että me aivastamme aina silloin, kun meistä muualla puhutaan, niin olisimme me aivastelleet itsemme hengettömiksi.
"Kahdeksan päivän kuluttua tehtiin Hinterwaldenista vastavierailu meille. Silloin minun piti osottaa taloudellista käytännöllisyyttäni. Minun piti olla arkivaatteissa, mutta en millään muotoa saanut koskea mihinkään, etten likaantuisi. Lois oli silloin juhlapuvussa ja hän oli niin kaunis ja rakastettava, ettei hän enää näyttänyt minusta nuorelta tytöltä vaan koko maailman kaikkein suloisimmalta emännältä. Huomatessansa että yltyvä ihastukseni häneen saattoi minut häntä puhutellessani vielä enemmän hämilleni kuin ensi kerralla, muuttui hän hyvin ystävälliseksi ja puheliaaksi. Minä tunsin itseni sangen kömpelöksi ja minusta tuntui usein kuin hänen tarkotuksensa olisivat ulottuneet hänen sanojaan kauemmas, mutta minä olin jo silloin kuullut sanottavan, että naiset ovat tällaisissa asioissa jo lapsuudestaan saakka kekseliäämpiä kuin me miehet milloinkaan. Summa se, että minä olin siitä hetkestä häneen niin rakastunut kuin lukkarin kissa, ja kun minä huusin täydellä voimalla 'kyllä', ja kun hänkään ei ollut vastaan, niin kaikki meni kuin rasvattu. Kuuden viikon kuluttua minä vein hänet alttarin luo ja hän itki silloin hillittömästi. Lähellä olevat ihmiset sanoivat kyllä, että itkevästä morsiamesta tulee naurava vaimo ja että kaikki morsiamet itkevät luopuessaan vanhempien kodista vieraan ihmisen tähden, jolloin on ei ainoastaan vanhasta erottava vaan myöskin uuteen totuttava. Paljon muutakin sen tapaista he puhuivat, mutta ei se minua tyydyttänyt. Jos ken mielellään seuraa toista, silloin ei ole itkemistä; jos taas se on vastenmielistä, ei pitäisi seuratakaan. Kun sittemmin olen nähnyt morsiamien itkien kirkosta palaavan, on minulla ollut siitä omat ajatukseni.
"Minulla oli siis vaimo kotona ja minä riipuin aina hänen vyötäisillään, sillä minusta tuntui etteivät päivät alkuaikoina ollenkaan riittäneet kaikkiin lemmekkäisyyden ja hyvyyden osotuksiin, joita hänelle tuhlasin. Mutta hän ei maksanut samalla tavalla, hän työnsi minut usein pois luotaan ja pyysi että jättäisin hänet rauhaan. Arvelin, että se johtui kainoudesta, joka myöskin on naisten ominaisuuksia, tahi hänen toimeliaisuudestaan, jonka tähden hän olisi mielellään nähnyt minutkin työssä, ja onhan totta ettei hyväilystä ole mitään hyötyä. No niin, minä ajattelin silloin, ettei minun sovi olla tuppautuvainen eikä näyttää laiskalta. Minä en siis ollut enää aulis palveluksiin kuin ennen, vaikka rakkauteni ei ollut vähentynyt rahtuakaan: säästin vain sitä. Mutta heti kun hän huomasi minun muuttuneen — millä kuitenkin luulin miellyttäneeni häntä — närkästytti se häntä kovasti. Hän ei jäänytkään entiselleen; jos hän ennen oli ollut vastahakoinen, tuli hän nyt aivan raivoksi. Siihen en voinut tyytyä. Tuhat tulimmaista, jos sen olisin tehnyt, olisi se ollut väärin. Kun kerran olimme mies ja vaimo, ei toinen voinut ottaa kaikkea armonkaupalla ja alinomaa kursailla toista. Aluksi minä kuuntelin äänetönnä vaimoni pahoja sanoja, mutta kukaan ei usko, kuinka sitkeä nainen voi olla ja mitä kaikkea hän keksiikään pakottaakseen miehensä puhumaan joko sovussa tai riidassa. Hän ei hellitä ennenkun toinen on purkanut koko sisunsa, olkoon siellä hyvää tahi pahaa. Naisille lienee suureksi helpotukseksi, kun heille joko vihan vimmassa tahi hellänä tyhjentää sielunsa; olkoon hyvää tahi pahaa, se täytyy sanoa, he tahtovat sen kuulla! Niin, vaimonikin sai vihdoin asiat niin kehittymään, että minä annoin hänelle sanan sanasta ja me aloimme torailla. Päivällä hän karttoi sitä — ihmisten tähden! Oh, minä tahtoisin kuulla paljoa enemmän siitä, mitä kaikkea ihmisten tähden on tehty tahi jätetty tekemättä! Mutta öisin me riidellä kalistimme usein ensimäiseen kukonlauluun asti. Kun hän oli saanut minut vauhtiin, ei hän kuitenkaan lakannut ennenkun oli saanut viimeisen sanan. Ja sitten muutamana yönä hän sanoi minulle vasten kasvoja erään asian, joka oli viedä minulta hengen — luulin sydämeni lyönnin lakanneen ainiaaksi —, hän tunnusti, ettei hän ollut minua koskaan rakastanut eikä ollut voinut rakastaa, koska hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt toiseen, erääseen köyhään halonhakkaajan poikaan Hinterwaldenissa. Häidemme edellisenä iltana hän oli paennut tämän luokse, ja meidän molempain äidit olivat tuoneet hänet sieltä pois väkivallalla. Vanhukset eivät puhuneet siitä sanaakaan — ihmisten tähden — eikä häitäkään voitu jättää pitämättä — ihmisten tähden.
"Ymmärrä minua oikein, Leena: en sano, että heidän välillään olisi ollut mitään kehnoa, siihen oli Lois liian rehti tyttö; mutta oliko hän myöskin yhtä rehti vaimo, sen tietää Jumala yksin. Halonhakkaajan poika joutui kohta sen jälkeen sotamieheksi, hänen oli mentävä sotaretkelle ja hän katosi sille tielle. Ennen lähtöään hän kuitenkin sai toimitetuksi vaimolleni jäähyväiskirjeen, jonka tämä kerran raivonriemussa levitti minun eteeni. Lois säilytti kirjettä sydämensä kohdalla, jonka alla minun lapseni samalla aikaa lepäsi, sillä hän odotteli silloin Burgerlia.
"Jumalan nimessä, minun ei tarvitse hävetä, jos sanon, että silloin käännyin pois, painoin kasvoni syvälle pielukseen ja itkin kuin lapsi. Se näytti häntä hämmästyttävän, sillä hetkisen kuluttua kuulin hänenkin nyyhkyttävän; minusta olisi kuitenkin ollut yhtä, vaikka hän olisi nauranut ja riemuinnut. Kenties hän katuikin tunnustustaan, että Halden kartanon tytärkin on ollut mieltynyt erääseen poikaan. Hän kumartui minun poveani vastaan ja sanoi veikistelevänä kuin kissa, jolle tarjotaan nuorta maitoa: 'Kaspar, ei se olekaan totta!' Taivaan armo suojeli minua, etten viskannut häntä luotani tahi muuten kohdellut häntä kovasti, vaan muistin hänen tilansa."