"Minä."
"Mutta se ei, teidän arvoisuutenne, käy päinsä. Minun täytyy puhdistautua … olen taas heti täällä, kunhan pyhänutun saan ylleni. Mitä kansa sanoisi, jos minä tällaisena kirjottaisin nimeni teidän arvoisuutenne nimen viereen? Ja mitä sanoisivat oikeuden herrat sen luettuansa?"
Notarius oli sillä aikaa puuhaillut myllärin luona, mutta kääntyi nyt "kunnioitettavaan todistajaan" ja tuiskasi hänelle: "Jääkää paikoillenne! Niin tyhmä te ette saa olla, että luulette teidän harakanvarpaistanne näkyvän, oletteko te ne siihen töhrinyt pyhävaatteissanne tahi paitahihasillanne! — Tehän tunnette mylläri Herlingerin?"
"Tunnen, herra notarius, tuossa hän makaa!"
"Hyvä on. Arvoisa herra pastorimme on jo sanonut hänelle, mistä on kysymys. Katsokaa nyt tarkoin — sinä myöskin, Barthel! — että kaikki tapahtuu laillisessa järjestyksessä, niin että kukin voi antaa todistuksensa hyvällä omallatunnolla."
"Kyllä me tarkastamme, herra tohtori."
"Kuka tuo on, jolla on sininen esiliina?" kysyi mylläri.
"Kleehuber, naapuri Kleehuber", vastasi pastori. "Ettekö häntä tunne?"
"Ai, Kleehuber. Mutta miksi hän tulee häihin sininen esiliina edessä?"
"Näkeehän teidän arvoisuutenne, etten minä Herlingerillekään kelpaa."