Mylläri tavotti musteeseen kastettua kynää, joka oli notariuksen kädessä.
"Niin hyvin ja selvästi kuin mahdollista", lausui tämä mennen kirjottajan taakse. "Koko nimi. Mathias Herlinger."
Siinä se nyt oli, suurilla epävakaisilla kirjaimilla oli paperiin piirretty: "Mathias Herlinger". Pistettä tehdessään mylläri painoi kynän paperin läpi ja notarius irroitti sen pian hänen kouristuksen tapaisesti puristuneesta kädestään, ettei koko jälkisäädös turmeltuisi.
Mylläri vaipui vuoteelleen syvästi huoaten. Mutta notarius huokasi helpotuksesta astuessaan pöydän luo allekirjotettu säädös kädessä.
"Pyydän teidän arvoisuutenne todistamaan." Hän ojensi kynän papille. Sitten osotti hän Kleehuberille sen paikan, johon hänen oli nimensä piirrettävä.
Tämä mietti kauan, ei nimeänsä, jonka hän kyllä muisti, vaan kutakin kirjainta, joka oli kirjotettava. Renki kirjotti sitten viimeiseksi.
Vuoteelta kuului kuiskaus: "Kukkia — liian paljon hän on antanut minulle kukkia."
Notarius ja todistajat kääntyivät pöydän luota ja lähestyivät kuolevaa. Tuo pitkähkö olento, joka syvälle painuneine piirteineen vuoteella lepäsi, kuiski hiljaa itsekseen ja leikki sormillansa kuin lapsi, ei ollut enää mylläri Herlinger. Kuka sitten? Ei kukaan. Se oli se, joka kerran oli olemassa ennenkun meillä oli tietoa itsestämme, se sama, joka jo kerran meidän avuttamme innokkaasti työskenteli tietoisuutemme kehittämiseksi, se, joka meidät lopullisesti jättäessään kootuista muistoistamme kauhistuu tahi riemuitsee, se, joka saa lapsen nauramaan tahi itkemään ja joka myöskin antaa kuolevalle viimeiseksi tervehdykseksi matkalleen joko kyyneleen tahi hymyn.
Syvä hengenveto kohotti peitettä, — se oli viimeinen. Läsnäolijat näkivät edessään ruumiin. Pastori aikoi juuri kutsua talonväen ja pitää rukouksen, kun ovi aukeni ja Florian Weninger astui sisään.
Irrottamatta kättään oven rivasta lausui hän lyhyesti: "Hyvä päivä! Täällä minä olen. Kuinka on, saako Aloisia poikansa kanssa nyt tulla tänne? Muutoin minä poistun heti."