"Leena!" änkytti hän.
Hämmästyksestä kirkaisten nuori emäntä sulki hänet syliinsä pitäen häntä pystyssä; sitten hän johti hänet keittiön rahille, josta Seferl oli kiireesti työnsä korjannut.
"Jeesus vapahtajani! Isä!" huusi Leena. "Mistä tulet? Ja tuon näköisenä! Mitä on tapahtunut?"
"Lenerl", hän sanoi hivellen vapisevin käsin Leenan poskia, samalla kun hän vuoroin itki ja nauroi. "Minun Lenerlini! Kuinka kaunis sinä olet! Tiedätkö, kotona oli mahdoton tulla toimeen… Mutta sinulla on hyvä olla … sano, eikö ole?… Lisbeth ajoi myöskin minut luotaan. Niin, niin… Mikä ilo nähdä! Ja nyt minä kuljen ja kerjään … minä kerjään…" Nuori emäntä nosti esiliinan kyyneleisten silmiensä eteen. Vanha mies tahtoi nähtävästi sitä estää, sillä hän yritti nousta, mutta vaipui heti voimatonna takaisin.
Leena nyyhkytti ääneen.
"Älä ole lapsellinen, ei minulla ole mitään hätää", puhui vanhus yrittäen hymyillä. "Olen vain kovin uupunut. Rauhoitu, Lenerl, ei minua mikään vaivaa." Hän hiveli Leenan kättä.
Kaspar Engert saapui Burgerlin kanssa. "Hyvä Jumala, isä Reindorfer!
Oletko vihdoinkin täällä? Se on oikein! Jumala siunatkoon tulosi!"
"Minun valkohapsinen tonttu-ukkoniko?" kysyi Burgerl, joka nauraen paljasti helakanvalkeat hampaansa ja ojensi kätensä vanhusta kohden.
Heikosti hymyillen vanhus nyökkäsi nuorelle tytölle.
"Kaspar", sanoi nuori vaimo katsoen mieheensä kyynelisin silmin, "hänet on ajettu pois kotoa."