"Te talonturmelijat", hän mutisi. "Luuletteko, että minä heti juoksen luoksenne, kun sanotte: heh, tule tänne!? En toki, en ikinä. Nyt alan kerjätä. Talonturmelijat!"
Hän ohjasi kulkunsa piirikaupunkia kohden. Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän katsoi eteensä maahan, ja missä vain joku koppakuoriainen ryömi, hän heti laski jalkansa varovasti, ettei polkisi elukkaa. "Syöpäläinen? — Syöpäläinen? Sekin tahtoo elää, siinä kaikki! Mitä tuo elukkaparka sille voi, ettei niillä paikoin, missä se liikkuu, enää muille syötävää kasva? Menkää syrjään, menkää syrjään, älkää sulkeko minun tietäni! Minun täytyy kulkea kauas, hyvin kauas, missä minua ei kenkään tunne; muuten ei minulle mitään anneta, kaikki ajavat minut lasteni luokse…"
Kun hän ajatteli heitä, joiden olisi pitänyt olla hänen tukenaan, mutta jotka eivät ainoallakaan sanalla tahi viittauksella pyytäneet häntä luokseen jäämään, vaan antoivat hänen mennä menojaan, ajoivat kulkusalle vanhuksen, joka nääntyvässä ruumissaan ja harhailevissa ajatuksissaan tunsi koko avuttomuutensa, — heitä muistaessaan vanhus puhkesi itkuun. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti eteenpäin. Hänestä tuntui nyt olevan helppoa korottaa rukoilevat kädet vieraita vastaan, he eivät ikinä voi kohdella häntä niin huonosti kuin hänen omat lapsensa. Ja kuinka he olisivatkaan kohdelleet häntä, jos hän olisi jäänyt heidän luokseen. Hän todella pelkäsi heitä ja ponnisti viimeiset voimansa päästäksensä heistä niin kauas kuin mahdollista, — hän karjahti, —- ilma pimeni hänen silmissään, — hän kallistui erään puun runkoa vastaan ja tarttui siihen sylin pysyäkseen pystyssä. Hän seisoi siinä kauan, vavisten ja läähättäen.
"Kyllä tästä päästään", kuiskasi hän käheästi; "mutta varovaisuutta vain, varovaisuutta kaikessa."
Sitten hän taas yritti ottaa pari askelta ja kulki hitaasti ja horjuen tietä pitkin.
Ja niinkuin hän yhdeksäntoista vuotta sitten vaimonsa lapsivuoteen aikana, olematta siitä itsekään selvillä, kulki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotiinpalaavia lapsia vastaan, niin hän nytkin melkein tiedotonna pyrki edelleen paetakseen kotoa ja lastensa luota yhteen suuntaan, hellittämättä, väistymättä.
XXIII.
Toisen päivän iltana sen jälkeen saapui vanha, väsynyt ja tomuinen mies
Grasbodenin eteiseen Föhrndorfissa.
"Kerjäläis-ukko vielä näin myöhään", sanoi vanha Seferl.
Hänen nuori emäntänsä pisti käden taskuunsa, ja kun hän aikoi ojentaa lahjansa vanhukselle, hoiperteli tämä juuri kynnyksen yli.