"Silloin voisin ryömiä koiran toveriksi koppiin, ja jos toinen meistä silloin saa paremman kohtelun, niin koira sen juuri saa!"
He olivat juuri saapuneet Keskihaudalle ja vanha Reindorfer taputti renkiä olkapäälle virkkoen: "Nyt sinun on pysäytettävä, minun täytyy nousta rattailta."
Rattaat pysähtyivät, ja kun vanhus oli päässyt pois, sanoi hän itsepintaisesti: "Minä en enää nouse sinne, mene minne tahdot, minä en enää nouse sinne, en mene kauemmas, en, käänny sinä kotiisi!"
"Sama se minulle on", sanoi renki nauraen, "en minä ole sinuun sidottu.
Jää Herran haltuun." Hän käänsi hevosen ja ajoi pois.
Vanha Reindorfer kääntyi Keskihaudalle ja kulki suuren pensaan luokse, josta hän saattoi nähdä talonsa, itse näkyviin tulematta. Hän pysähtyi siihen ja katseli sinnepäin.
"Oi, minun taloni", hän sanoi, "sinä rakastettu maailman pala, jossa synnyin ja johon olen kiintynyt kuolemaani saakka! Kaikki esi-isäni, jotka sinun omistivat, pysyivät sinun turpeellasi, kunnes heidät siltä hautaan kannettiin; voisinko minä siis olla poikkeuksena? Minä palaan luoksesi, saavun takaisin, kuinka vaikeaa se lieneekin; siellä asua on oikeuteni, ja mitäpä he voivat minulle tehdä?"
Hän astui näkyviin pensaan takaa, mutta pysähtyi äkkiä ja nosti kätensä.
"Oi, onneton taloni! Vaikkapa kaikki elinpäiväni kärsisin ja antaisin katkeroittaa kuolemanhetkeni, kuka tietää, saanko sittenkään sinun huoneissasi kuolla? Ensimäinen Reindorfer, joka sinut omisti, ei suinkaan kantanut sinua maailmaan selkäkyttyrässään. Hän ansaitsi sinut, nykyinen hävittää. Sinun emäntäsi varastaa! Hän varastaa, sen huomasin hänen sanomattomasta raivostaan, kun hänen säästörahoihinsa viittasin; hän varastaa, vie pois taloudesta väärin käsin. Jos talous joutuu rappiolle, hän auttaa sitä varastetuilla rahoilla ja luulee hyvin menetelleensä. Niin voi tapahtua useammankin kerran, kunnes ei ole mitään varastettavaa eikä autettavaa. Ja kaiken muun katkeruuden lisäksi saisin myöskin katkerimmaksi surukseni nähdä sinun vähitellen rappeutuvan? Ei, mieluummin menen heti kerjuulle."
Talosta hänet varmaankin nyt huomattiin, sillä poika ja miniä tulivat maantielle ja katsoivat häneen. He eivät viitanneet, mutta näyttivät odottavan, että hän tulisi heidän luokseen. Kun hän ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan, näkyi Seferl asettuvan keskelle tietä ja siinä nauraen tepastelevan kuin koiraa houkutellessa. Hänen huutojaan ei vanhus erottanut; poika seisoi siinä vieressä eikä estänyt vaimoaan.
Silloin vanhus viittasi jäähyväiset talolle, — sille se ainoastaan oli tarkotettu, — kääntyi äkkiä ja meni samaa tietä, jota oli tullutkin.