"Jumala varjelkoon! Mitä ajatteletkaan? Toivon, että sitä ennen saat elää kauan luonamme."
"Kun te olette niin hyviä minulle, haluaisin kyllä sanoa kuolemalle niinkuin talonpojan vaimo vaatekauppiaalle: 'Tuon jäännöspalasen sinä saat antaa minulle kaupantekiäisiksi, onhan sääli repiä sitä pois!' Mutta tässä eivät rukoukset auta. Jäännöspalanen on mennyttä… Kangas on revitty … minä tunnen sen täällä." Hän näytti rintaansa.
"Älä luulottele sitä, äläkä ajattele; minä ymmärrän kyllä, kuinka vaikuttaa sellainen sydämensuru, jota sinä olet kokenut, kun vielä otetaan lukuun pitkä tie ja ikäsi… Mutta työnnä pois raskaat ajatukset! Sinun täytyy nukkua! Saat nähdä että aamulla olet paljoa parempi, vaikka et olisikaan aivan terve." Hän oikaisi peitteen, jonka vanhus oli sotkenut. "Hyvää yötä, isä Reindorfer!"
Vanhus oli nyt yksin. Hän kuuli hiivittävän varpailla ovensa takana, ja hän erotti tutun, rakkaan syvän äänen joka sanoi: "Eihän hänellä liene mitään vaaraa?"
"Häpeäpilkku", mutisi vanhus, "häpeäpilkku? Onko hän se? Enkö juuri häneltä saa parhaimman kunnian? — Ei, ei, sinä olet nuori, kukoistava kunniapalkintoni! Kun ajattelen, ettei sinua olisi ollut olemassa … se tuntuu työläältä … erittäinkin nyt … en tiedä kumpaako toivoisin. Jos häntä ei olisi olemassa, ken minua nyt kurjuudessani auttaisi, kenties viimeisellä hetkelläni? Yksikään sydän ei minua säälisi!… Sitä en voinut ajatella, kun tuo pieni olento ensi kerran käsivarsilleni laskettiin; enkä silloin, kun häntä pienenä tyttönä ankarasti kohtelin, voinut uskoa, että hän eräänä päivänä näin maksaa minulle. Nyt se päivä on tullut. Mutta se on varma, ettei mitään tapahdu tarkotuksetta."
Vähitellen hän vaipui rauhattomaan horros-uneen, jota kesti koko yön. Hänestä tuntui kuin joku olisi avannut ovea useamman kerran ja hiipivin askelin saapunut huoneeseen ja kumartanut hänen vuoteensa yli. Niin oli tapahtunutkin; toinen toisensa jälkeen talon asukkaat kävivät häntä katsomassa. Sen olennon jonka hän vihdoin aamuhämärässä selvästi erotti hän näki nytkin luonansa istuvan, kääntäessään kasvonsa ikkunaan päin. Se oli Burgerl.
Nuori isäntä tuli nuoren emäntänsä kanssa häntä katsomaan, ennen vainiolle lähtöänsä. Oli kiire aika; pelloilla, niityillä ja puutarhassa korjattiin vuoden viimeistä satoa. Aviopuolisot lausuivat aamutervehdyksen. Heidän kysymykseensä, kuinka isä voi, vastasi vanhus: "väsynyt, väsynyt". He käskivät Burgerlin vartioida häntä tarkasti ja menivät. Kaspar päätti, vaikka työväestä olikin puute, lähettää Heinerin noutamaan lääkäriä piirikaupungista. Tämä auttaisi isä Reindorferin pikemmin voimiinsa kuin hän itsestään voisi päästä; sillä olihan vanhus vain kovin väsynyt, — kovin väsynyt.
Harmaita pilviä ajelehti taivaalla ja niiden välistä pilkisti aurinko tuon tuostakin hetkiseksi näkyviin. Sairas makasi hiljaa ja äänetönnä. Tyttö ompeli ahkerasti ikkunan luona. Hetki vierähti hetken jälkeen.
Päivällisen aikaan oli taas talossa vilkasta elämää. Kaspar ja Leena saapuivat. Vanhus ei huolinut ravinnosta, ja he poistuivat huolissaan. Mutta jo ensi yönä, viimeistään aamulla varhain, saapuisi lääkäri.
Talo oli jälleen pian autiona. Kotona ei ollut ketään muita kuin vanha Seferl, joka torkkui keittiön jakkaralla. Iltaan saakka Burgerl oli sairaan luona kamarissa. Silloin tällöin kuului lasten kirkunaa kylätieltä. Tuuli ajeli edelleenkin raskaita pilviä ja puskui tavan takaa ikkunaa vastaan, pidättäen sitten taas henkeään. Pieni tyttö teki samoin, ja silloin oli pelottavan hiljaista; pieni huone tuntui koko mailman hylkäämältä.