Burgerl kuivasi esiliinallaan kuolevan otsaa. "Mitä voin tehdä sinulle, iso-isä?"
Turhaan kysytty, kuoleva ei varmaankaan kuullut. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja siinä tavassa, jolla hän ikäänkuin etsien käänteli päätään, oli avutonta kärsimättömyyttä; oli kuin hän olisi kaikesta muusta välittämättä kuunnellut jotakin. Burgerl oli kerran nähnyt samanlaisen ilmeen erään sokean kerjäläisvaimon kasvoissa, kun tämä katuhälinässä kuunteli lastaan ja hapuili hänen luokseen.
Burgerl kumartui päättävästi ja sanoi kovasti vanhuksen korvaan: "Minä menen hakemaan äitiä, Leenaa!"
Silloin rauhattomuus hävisi kuolevan kasvoilta.
Burgerl kiirehti ulos. Hän jätti oven auki jälkeensä ja eteiseen saavuttuaan hän huusi keittiöön: "Riennä kamariin, Seferl. Iso-isä on kuolemaisillaan; mutta hän ei voi kuolla, hän odottaa äitiä!"
Sitten hän juoksi yli pihamaan laajoille vainioille. Hänen ei tarvinnut kauan huutaa, eikä hänen tarvinnut antaa selityksiä, hänen äänensä oli niin hätäinen ja hänen kasvonsa olivat niin kauhistuneen näköiset, että Kaspar ja Leena samosivat hänen luokseen ja ymmärsivät kysymättä kaikki.
Burgerl riensi heidän jäljestään, mutta ennen portaille kiirehtimistään hän pistäytyi keittiöön noutamaan etikkapulloa. "Äiti voi tarvita tätä."
Ylhäällä kamarissa Leena oli vaipunut vuoteen ääreen ja tarttunut kuolevan käteen, joka liikkui rauhattomana, kunnes itkevä nuorikko oli pannut sen omalle päälaelleen, jolloin se näytti löytäneen haettavansa.
Äkkiä kuoleva sanoi lapsellisen kirkkaalla äänellä: "Kääntäkää minut seinään päin!"
Leena nousi, painoi suudelman hänen otsalleen, tarttui sitten molemmin käsin varovasti häneen ja täytti hänen pyyntönsä.