Burgerl sai luottamusta tähän hiljaiseen rauhan mieheen. Jos hän voisi lapselle puhua, hän ei sanoisi mitään pelottavaa, olivathan hänen kalpeat kasvonsa niin tyynet ja rauhalliset.
Pää nojautuneena tuolin selkänojalle ristiin laskettuihin käsivarsiin nuori tyttö katseli kauan vainajaa.
Hän kääntyi vasta kuullessaan askeleita portailta, jolloin Seferl säikähtäen heräsi unestaan. Sieltä saapui muutamia työmailta palanneita palvelijoita, jotka tahtoivat myöskin valvoa kuolleen luona. Useimmissa lauluissa oli harras uskonnollinen sävy, mutta oli sellaisiakin, joissa oli hyljätty Jumalan armopäätöksiin ja isäisiin lupauksiin turvautuminen ja sen sijaan järkyttävästi valitettiin ihmisen viheliäisyyttä ja kaiken maallisen elämän katoavaisuutta. Tavallaan on näissäkin lauluissa lohdutusta, sillä ajatellessamme kaiken välttämätöntä katoamista lientyvät yksityisen kuoleman herättämät tuskat. Nämä synkkämieliset laulut kaikuivat vaihdellen hiljaisessa yössä.
Aamunkoitteessa tulla rytisivät rattaat pihamaahan. Heiner saapui lääkärin kanssa. Kun tämä vakavan isännän ja itkevän emännän seurassa astui kuolinhuoneeseen, hiipi Burgerl ulos.
Hän halusi raitista ilmaa.
Portaita alas mennessään hän polki voimakkaasti jaloillaan ja väänsi käsivarsiaan. Edellisenä päivänä, jolloin ensimäinen peljästys oli viedä häneltä järjen, hän ei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Nyt hän luuli päässeensä vapaaksi sairaudestaan ja hänellä oli hurskas usko, että hän sai tämän palkinnon uskollisesta valvomisestaan kuolleen luona.
Hiljaa väristen kylmässä tuulessa, joka liekutteli kellastuneita lehtiä, hän astui syksyisen aamun raittiiseen ilmaan terveytensä saavuttaneena ja varsinaisen lapsuutensa menettäneenä!
XXIV.
Täyttä vuotta ei ollut kulunut, kun eräänä aamuna nousevan päivän säteet, jotka leikkivät Grasbodenin emännän huoneen akkunaruuduilla, muodostivat niille jyrkkäreunaisen auringon kuvan, sillä akkuna oli sisältä peitetty tiheällä verholla.
Koko talossa vallitsi tyyni hiljaisuus. Mutta kaksi rattaiden eteen valjastettua hevosta, joita kuskilaudalla istuva Heiner viihdytteli, pärskyi, hirnahteli, polki ja kuopi maata alinomaa. Renki muistutti monenlaisilla huudahduksilla hevosia kärsimättömyydestä, mutta kumartui itsekin kohtuuttoman usein voidakseen puiden runkojen ja oksien välistä nähdä asuinrakennukseen. Eteisessä palvelusväki juoksi edestakaisin kuin muurahaisparvi pesässä. Usein hairahtui joku pois joukosta ja kulki kiireesti puutarhan kautta pihamaalle, jolloin hän saattoi kohdata toisen karjakartanosta kiirehtivän kumppanin. He pysähtyivät silloin hetkiseksi ennenkuin jatkoivat matkaansa joko kääntyen äkkiä ympäri tahi juosten toistensa sivu. Mutta milloin vain joku heistä pysähtyi rattaiden luo jotakin sanoakseen, käänsi Heiner kasvonsa toisaalle. Hänellä ei näyttänyt olevan halua kuunnella eikä puhua.