"On sen pienimmän olemassaolosta hyvääkin", sanoi Leopold. "Sen jälkeen kun hyödytön suu ilmestyi taloon, panee isä enemmän arvoa niille, jotka tekevät jotakin ruuastansa."
Elisabeth tunsi myötätuntoisuuttakin tätä viatonta olentoa kohtaan, jonka tähden suhteet olivat niin muuttuneet, ja usein hän askarsi pienen sisarensa kanssa. Oikeastaan hän yksin pitikin huolta tytöstä. Hän, eikä äiti, opetti lapsen sanomaan Reindorferia "isäksi".
Kuinka kauan siihen kului aikaa? Lapsista tuntuu maailma aina seisovan paikoillaan. He eivät huomaa, että heidän ympäristönsä muuttuu, kun eivät huomaa omaa muuttumistaan. Kuinka kauan? Kysy sitä päivänpaisteessa leikkiviltä lapsilta.
Siinä oli pieni poika, jonka suuria ruskeita silmiä runsaina mustina kiharoina otsalle valuva tukka varjosti. Hänen pukunaan oli paita ja kannattimella kiinnitetyt housut. Hän oli paljain jaloin niinkuin hänen leikkitoverinsakin, pieni tyttönen, jonka yllä oli karkea paita ja hänelle liian pitkä hame. Tytön vaaleiden, hämmennyksissä olevain kiharain alta tähysteli myöskin ruskea silmäpari maailmaa…
Poika seisoi hajasäärin, kädet housun taskuissa tytön edessä ja kysyi:
"Kuka sitten sinä olet?"
"Minä olen Leena", sanoi tyttö ja katsoi kummastellen poikaan, joka ei tiennyt, kuka hän oli. Tytöstä hän varmaankin oli hyvin tyhmä poika. "Kuka sitten sinä olet?"
"Minä olen myllärin Florian Vesihaudalta, tiedä se!" vastasi poika. Hänessä oli niin paljon miehekästä etevämmyyden tuntoa, ettei hän ollenkaan kummeksinut tytön tietämättömyyttä.
Tyttö nyökkäsi. Hän ei kyllä tietänyt, mikä mylly on eikä myöskään
Vesihaudan paikkaa, mutta hän oli kuitenkin selitykseen tyytyväinen.
"Katsotko sinä mielelläsi lintuja?" kysyi poika.
"Katson kyllä", vastasi tyttö, "onko sinulla niitä?"