Pieni Florian nauroi. Hän otti kädet taskustaan ja näytti, että ne olivat tyhjät. "Tuolla ylhäällä niitä on oikein paljon. Tule mukaan!" Hän tarttui tytön käteen.
He astuivat pitkin tietä kunnes tulivat suuren pensaan luo, jonka alla oli viime sateen ajoilta puolittain kuivanut vesilätäkkö säilynyt. Sen mudassa elosteli pikku elukoita ja matoja, ja lintuja lenteli siinä suuret laumat edes takaisin iskien nokallaan lätäkön pohjaan. Se oli iloista kuisketta.
Eräs keltasirkku miellytti lapsia erinomaisesti, ja kun muutamat leppälinnut hyppäsivät mutaan hyvin varovasti kuin pelkäisivät sääriensä likaantumista, puhkesivat lapset kaikuvaan nauruun ja alkoivat lintujen tavalla hyppiä tasajaloin lätäkön ympäri.
Seuraus oli että linnut lensivät loukkaantuneina matkaansa ja olivat poissa, vaikka Florian ja Leena vakavasti vakuuttivat, etteivät he enää tee niin — ja eiväthän linnut voisi olla niin tyhmiä, etteivät enää näyttäytyisi.
He odottivat kotvan aikaa, mutta turhaan.
Poika kohotti tyytymättömänä olkapäitään. "Se on sinun syysi", sanoi hän tytölle. "Sinä matkit niitä."
"Kyllä ne tulevat takaisin", vastasi Leena nauraen.
"Ei ainakaan tänä päivänä", sanoi myllärin Florian. "Minä menen kotiin."
"Minä tulen mukaan", huudahti tyttö. "Onko sinne pitkältä?"
"En tiedä, jaksatko sinä niin kauas astua. Mutta tule vain! Minä kannan kun väsyt."