Tämän talon omistaja, talonpoika Josef Reindorfer, se siis seisoi siinä pihamaalla häkkirattaiden luona, joiden eteen pieni ruskea hevonen oli valjastettu. Rattailla istui noin kuusitoistavuotinen voimakas nuorukainen ja hänen rinnallaan tyttönen, jolla lienee ollut ikää neljätoista vuotta. Ne olivat talonpojan lapsia.
Reindorfer otti piiskan, joka nojasi aisoihin, ojensi sen pojalle. "Alkakaa nyt mennä. Sano terveisiä veljelleni ja aja varovasti! Ei ole kiirettä, teidän ei tarvitse" — lisäsi hän hämillään rykäisten — "palata ennen iltaa."
Poika nauroi. "Isä puhuu aivan kuin ei mitään tiedettäisi."
Tyttö punastui, katsoi alas rattaiden toiselle puolelle ja tyrkkäsi hiljaa kyynärpäällään veljeä kylkeen.
"Luulet kai paljonkin tietäväsi", murahti talonpoika.
"Isäkin saisi tuolla iällä olla ymmärtäväisempi", lausui poika rohkeasti.
Vanha mies tempasi tadikkohangon, aikoen vastata sillä. Mutta hän malttoi mielensä, heitti poikaan kiukkuisen silmäyksen ja löi hevosta, joka säikähtyen syöksyi veräjästä ulos vetäen rattaat muassaan.
Tyttö parkaisi ja nuorukainen kirosi. Kun veli oli saanut hevosen rauhotetuksi, sanoi hän sisarelleen: "Muuten tämä talo elättää yhdenkin lapsen töin ja tuskin. Sinä olit jo liikaa, sillä onhan sinulle myötäjäiset varustettava, nyt tulee kolmas, joka sitä syö ja kuluttaa ja jakaa sen meidän kanssamme."
Hän purki tunteensa piiskan iskuun, ja tyttö, joka näytti olevan yhtä mieltä veljensä kanssa, vastasi häntä koskevaan huomautukseen ainoastaan pilkallisella sysäyksellä.
Reindorfer oli sulkenut veräjän ajajien jälkeen ja asteli nyt hitaasti puutarhaan. Kun hän kulki keittiön ohi, tuli palvelustyttö portaille ja hymyili hänelle; hän katsoi tyttöön vakavasti, kääntyi päätään puistaen pois ja kulki edelleen. Puutarhassa oli viiniköynnösten ympäröimä lehtimaja. Hän istuutui siellä rahille, nojasi kyynärpäänsä pöytää vastaan ja katsoa tuijotti hiekkakäytävää pitkin.