Auringon säteet välkkyivät viiniköynnösten leveillä lehdillä, ja puutarhan takana oleva niitty uhkusi tuoreinta vihannuutta, ulottuen kummun harjalle asti, jossa tumma havumetsä sen reunusti. Ruohossa, pensaissa ja puissa oli vilkasta elämää, ryömimistä, viserrystä ja surinaa, ilma oli täynnä laulua ja siipien väikettä. Kaikki tämä oli auringonpaisteen, sen valon, lämmön ja väriloiston vaikutusta. Monta kertaa ennen oli Reindorfer tuntenut sydämensä laajentuvan tällaisilla hetkillä katsellessaan nurmen kirkasta vihreyttä ja kuullessaan lintujen riemukasta laulua. Miksikä tänään ei niin tapahtunut, vaikka suloinen ilma tarjosi niin runsaasti elämäniloa ja toiminnanrohkeutta ja vaikka kirkas valo tahtoi väkisinkin hälventää mustat murheet? Miksi hän ei mennyt pihan ylitse keittiöön, hiipinyt sen läpi verhoakkunaisen huoneen ovelle ja kuunnellut siinä? Palvelustyttö ei olisi häntä ilmaissut eikä ollenkaan ihmetellyt, että hän niin teki, tahtoihan hän äskeisellä hymyilyllään osottaa ymmärtävänsä häntä, — miksi hän siis pysyttelihe näin kaukana?
Vanha mies liikahti pari kertaa neuvotonna. "Pitäisihän kenties mennä katsomaan, ett'ei herättäisi huomiota. Kunpa voisi teeskennellä niin, ett'ei kukaan älyisi, vaan jokainen uskoisi! Kenties koko maailma ainoastaan teeskentelee näyttämällä kaikkea hyvänä ja kauniina; tuskinpa lie totuutta auringonpaisteellakaan ja liehuvassa lintuparvessa. Valoisa päiväkin voi olla sisimmältä olennoltaan toisenlainen kuin meille uskottelee, enkä minä tänään luotakaan siihen".
Niin, hänellä oli hyvät syynsä olla poissa, mutta hän ei voinut niitä kellekään ilmaista, sillä talonpoikakin valvoo kunniataan ja arvoaan seurakunnan ja naapurien keskuudessa. Hän ei tahtonut herättää huomiota, ett'ei ruvettaisi syitä tutkimaan, ja sentähden hän tahtoi nyt mennä tiedustamaan, ett'ei kukaan aavistaisi sitä, josta hän, Josef Reindorfer, oli aivan varma.
Lapsi ei ollut hänen!
Jospa hän voisi oikein teeskennellä! Mitä tänään tapahtuu, oli jo kauan edeltäpäin tiedetty, aina siitä päivästä saakka, jolloin ei enää voitu salata, että hänen vaimonsa oli unhottanut itsensä, ja jolloin hän ainoastaan suurella vaivalla saattoi asettaa luontonsa ja säästää vaimonsa pahoinpitelyltä. Hän aikoi ensin pakottaa vaimonsa tunnustamaan kaikki, mutta tämä vaikeni auttamattomassa ja neuvottomassa häpeässään, ja kun vaimo sitten hiukan rauhottui, ajatteli mies, ett'ei hänen tarvitse kysellä sitä, minkä hän hyvin tiesi. Eikö hän viime syksynä pitänyt pari päivää vieraanaan lomalla olevaa sotamiestä, "Vesihaudan" myllärin poikaa, josta kukaan ei voinut hyvää uskoa ja joka vähän aikaa sen jälkeen oli kaupungissa vielä yhden vaimon onnettomuuteen vienyt? Tähän asti hän oli luullut, että hän ihmisten epäluuloja välttääkseen voi vaikean hetken tullessa hillitä itsensä, mutta kun tuo hetki nyt oli tullut, hän ei voinut mitään rintaa ahdistavalle tunteelle.
Niin istui hän siellä ulkona puutarhassa, katsoa tuijotti hiekkaan eikä uskonut kirkkaaseen päiväänkään. Tuon tuostakin huokasi hän niin raskaasti, että — kansan puhetapaa käyttäen — "sydän oli haljeta". Tämä vimmastutti häntä, sillä joka huokaisulla hän tunsi ruumiillista tuskaa. Hän ei ollut sitä ennen huomannut, mutta nyt tuntui kuin olisi kaikki hänen rinnassaan kokoon hyytynyttä, tyhjää, ja kuin sitä ulkoapäin raskas paino ahdistaisi pakottaen rintakehän luhistumaan tyhjään sisustaan. Tätä tunnetta hän ei voinut voittaa. Hän huokasi taas.
"Minkäpä sitä voi, kun veri vetää, vaikkapa olisi ymmärtäväinen olevinaan … ei mitään!" Niin voi vaimokin sanoa. Hän ei tietenkään koskaan ajatellut sellaista eikä nyt itsekään tiedä, kuinka sellainen teko oli mahdollinen. Mutta mihin ihminen kelpaa, jollei hän voi itseensäkään luottaa? Silloin ovat uskollisuus ja luottamus houkkamaisuutta. Minkätähden on avioliittokaan sakramentti, jos ihmiselämä voi näin luvattomastikin alkaa? Eikö olisi oikein ja tuolle pienokaiselle parasta, jos minä hänet kuristaisin? Hänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti … ja hän oli näkevinään lapsen edessään välinpltämättömine suineen ja suunne kummastelevine silmineen. Hän veti kätensä koukkuun ja ajatteli rikollista äitiä. "Kaksikymmentä vuotta hän on jaksanut olla, nuorena ei hänessä ollut mitään syytä, hänen piti säästää vanhalle ijälleen. Minä en tiedä, mitä tehdä, pyhä Jumala, en tiedä! Me olemme olleet aina hyvät toisillemme, hän on itse sen usein sanonut, hänellä ei ole mitään valittamista. Kaksikymmentä vuotta, kaksikymmentä vuotta olemme me eläneet kunniallisessa sovussa, ja silloin hän jonkun kurjan kulkijan vuoksi unohtaa miehensä sekä lailliset lapsensa, eikä viivy kauan ennenkun tässä kodissa juoksentelee elävä häpeäpilkku, perheenjäsenenä muka ikäänkuin hänellä olisi siihen oikeus! Sitä hänen ei olisi pitänyt minulle tehdä, sitä hänen ei koskaan olisi pitänyt tehdä!" Hänen katseensa tuli epävarmaksi ja hänen suupielensä vapisivat. Hän nousi ja pyyhkäsi pöytää kovalla, känsäisellä kourallaan. "Kaikki on mennyttä!"
Hän meni takaisin pihamaan yli.
"Uskollisuus ja luottamus ovat pelkkää houkkamaisuutta."
Kun hän saapui koirakopin kohdalle, yritti kahlekoira hypätä häntä vastaan, mutta hän ajoi sen potkaisulla koppiinsa. Hänessä heräsi kuitenkin heti säälintunne koiraa kohtaan. "Vahti se!" huusi hän ja taputti polveansa.