Kun äreä veli ja nurpea äiti rääväsivät ja kiusasivat nuorta tyttöä, oli isä hänelle todellisena lohdutuksena ja hyvänä esikuvana. Olihan hänkin oikeassa, mutta hän kärsi kuitenkin kaiken kohtuuttomuuden. Hän oli varmaan toisia parempi ja oli siksi viisaampikin. Magdaleena kiintyi kaikesta sydämestään tuohon levolliseen vanhaan mieheen, ainoaan, joka ei häntä mistään syyttänyt ja oli aina samanlainen.
Todellakin hän oli aina samanlainen! Nyt, jolloin Magdaleena ei enää ollut lapsi, jolloin hän alkoi harkita mielialojaan ja olisi halulla puhunut jollekin ajatuksiaan ja tunteitaan saadaksensa sitten kuulla, olivatko ne oikeat ja hyvät, nyt hän huomasi, että isä oli ollut häntä kohtaan aina samanlainen!
Eräänä sunnuntaina ei vanha Reindorfer voinut loukkaantuneen jalkansa takia mennä kirkkoon. Kaikki tahtoivat mennä jumalanpalvelukseen, ja talon katsominen olisi heitetty vanhan avuttoman miehen asiaksi, ellei Magdaleena olisi selittänyt, että hän halusi jäädä vanhan isän luokse.
Niin istuivat vanha ukko ja nuori kukoistava neitonen kahden lämpimässä pirtissä. Taloa valaisi sunnuntain rauhaisa päivänpaiste, joka heijastui nuoresta lumesta. Jokaisella aidanseipäällä oli valkea päähine, muutamat varpuset rapistelivat ikkunan takana ja koputtivat nokallaan pieniin ruutuihin.
"Jos tahdot, isä", sanoi tyttö, "niin luen sinulle jotakin raamatusta."
"Se on oikein, Leena, lue päivän evankeliumi."
Magdaleena nouti raamatun. "Älä pahastu, isä", sanoi hän päätänsä kirjan yli kumartaen, "minä lukisin mieluummin jotakin muuta."
"Yhtä se on, lue mitä tahdot."
Hän alkoi ja luki Luukkaan evankeliumin 15 luvun, vertauksen tuhlaajapojasta.
Kun hän oli lopettanut, sanoi vanhus: "Se on kaunis kertomus, taivaallisen isän ja maallisten vanhempain rakkauden ihana vertaaminen. Kyllä se koskee, kun lapsi joutuu harhateille niinkuin Leopold. Hänenkö tähtensä sinä luit tämän kertomuksen?"