"Ei, en minä todellakaan tiedä, minä eläimenä kotiväkeni pitää sinua."
"Tänään ei sinun kanssasi voi puhua yhtään järkevää sanaa. Näyttää kuin puolet Franzl Kleehuberin kujeellisuudesta olisi tarttunut sinuun. Ja minua surettaa, kun sinä käännät vakavan asian pilaksi. Mutta niin sinä teet — se minua lohduttaa — vain tänään. Sinulla on ajatteleva mieli, ja jos se ei sinua petä, olet sinä huomaava, että ei ainoastaan minulle, vaan meille molemmille on tehty vääryyttä. Me voimme osottaa maailmalle, että olisi ollut synti ja vahinko erottaa meidät toisistamme, sillä me voimme antaa opetuksen siitä kuinka kunniallista ja siveää yhteiselämä voi olla. En puhu siitä enempää tänä päivänä, sillä sinun sanasi eivät tule sydämestä eikä päästä, mutta sinä lasket leikkiä siksi, kun asia näyttää sinusta niin vakavalta. Ne naiset, jotka ovat valmiit sanomaan ensimäiseen sanaan niin taikka ei, ovat, niin luulen, joko ajattelemattomia tahi liian kokeneita. Ne, jotka pitävät arvossa itseään, miettivät seuraavaan päivään. Jos huomenna on kaunis ilma — allakka tietää, että on täysikuu — tulen tänne jälleen. Jos tapaan sinut täällä, olen sangen iloinen; minulla olisi sinulle paljon sanomista, sellaista, jota tänään et tahdo kuulla, koska puhun sinulle ensi kertaa, koska se on sinulta kielletty ja koska et tiedä, miten tekisit oikein. Punnitse asiaa. Jos en tapaa sinua, tyydyn siihenkin, vaikka minulle olisi todellinen tyydytys saada edes puhua sinulle, eikähän puhe sido ketään. En toivo, että tähänkään vastaat nyt myöntäen tahi kieltäen, sillä kaikkea on ensin harkittava. Huomen-iltana täysikuun noustua tulen tänne jälleen. Nyt monta tuhatta hyvää yötä, Leena!"
"Hyvää yötä!"
Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, kulki vain hitaasti tietä alamäkeen. Heinät kahisivat hänen jaloissaan ja niiden siemennuput kiintyivät hänen sukkiinsa ikäänkuin olisivat tahtoneet herättää neitosen unelmistaan.
Aurinko oli jo vaipunut toisella puolella olevan metsikön taakse.
Florianin tarkotukset eivät voineet olla muuta kuin rehellisiä, Leenan vanhemmat tekivät poika pahalle vääryyttä.
* * * * *
Kun aurinko oli seuraavana iltana mailleen vaipunut, nousi täysikuu pilvettömälle taivaalle, ei miellyttääkseen erästä nuorukaista, joka suurella kaiholla sitä odotti, eikä myöskään ottaakseen vastuulleen erään nuoren tytön kohtaloa, joka pitkällisen sinne tänne arvelemisen jälkeen jätti metsän rintamaan menemisensä tahi sieltä poissa olemisensa riippumaan siitä, kuinka kirkas kuutamo tulee — kuu ei tiennyt tästä kaikesta mitään, näytti vain vapaasti kummallekin kirkkaat kasvonsa, ja nämä ottivat sen hyväksi enteeksi.
Nuorukainen oli jo kotvan seisonut kuutamon hopeoimien kuusien alla, lauha tuuli hiveli hänen punottavia poskiaan ja kiidätti ruohon, kukkivien pensaiden ja pihkaisten kuusien tuoksua yli hiljaisen seudun.
Silloin hän kuuli, että alhaalla maantiellä avattiin veräjää ja pantiin jälleen kiinni. Rakennusten maantielle heittämän varjon kohdalla kulki joku ja ilmestyi sieltä kirkkaan kuutamon valaisemalle, niityn yli menevälle polulle. Maan neitosista rakkain lähestyi siinä häntä valkoisin käsivarsin ja hulmuavin hamein.