"En minäkään pyydä koko leipää, mutta kuitenkin niin suuren palasen, että siitä riittää meille kaikille murunen. Niin paljon hän sallinee meidän anoa. Sanon sinulle Leena, että siitä ei voi tulla muuta kuin ihanaa."
"Minä iloitsen siitä", sanoi tyttö hiljaa. Hän puristi käsiään riemusta, sitten hän nyhtäisi maasta käteensä sattuneen ruohon ja veteli sitä leikitellen sormiensa välissä.
Paksu synkkä pilvi peitti kuun. Kuusikosta tulevalta tieltä kuului kahina, joka astui sieltä heitä kohti. Kun seutu jälleen kirkastui, nuori Reindorfer seisoi Josefan kanssa heidän edessään.
"Vai sinä se olet", sanoi Leopold. "Olemme tuonne kuusien taakse, jossa olemme istuneet, kuulleet puhetta jo kotvan aikaa, ja minä tahdoin katsoa, ketkä täällä kuhertelevat. Mutta kaikkein viimeiseksi olisin arvannut sinua. Se on vähän liian aikaista. Minä arvelen, että kun toiset saavat odottaa neljännenneljättä ikävuoteensa, sinä saisit odottaa kahdenteenkymmenenteen. Minulla olisi hyvä halu ajaa sinut kotiin, että sellaiset ajatukset haihtuisivat päästäsi."
Florian hyppäsi paikaltaan ja astui häntä vastaan.
"Mitä sinä, keltanokka, siinä hypit? Tahi aijotko estää, että minä tavalla tahi toisella lähetän pois sisareni paikalta, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä?"
"En neuvoisi sinua nostamaan kättäsi häntä vastaan."
"Tiedätkö, myllärin nulikka, on parasta, ettet härsytä minua; ensiksi minä voin lyödä sinun kurjat luusi mäsäksi ja toiseksi voin sinun kultakanallesi opettaa, kuka täällä oikeastaan herra on."
Mitään virkkamatta Florian viskasi pois nuttunsa.
Magdaleena riensi Josefan luo. "Pyydän sinulta, älä Jumalan tähden anna heidän tapella!"